Vaan kyllä se on kuulkaa pakko myöntää että minä pääsen, tai ainakin olen vielä päässyt, tämän taudin kanssa helpolla. Ja pakko sekin on myöntää että saan oikeastaan kiittää tästä helppoudesta lähinnä ukkoa, kas kun en olisi varmaankaan sinne lekuriin eilen vielä mennyt jos en olisi ollut niin sikavarma siitä että jos en mene niin saan sellaisen mäkätyksen ja jäkätyksen niskaani ettei ole hiljaakaan tosi.

Eilen aamulla kun olo oli selvästi parempi kuin edellisenä iltana tai yönä, toki olkapää ja kylki oli edelleen kipeinä mutta kipu oli aivan toiselta planeetalta kuin aiemmin, olkapäähän koski vain yskiessä ja liikuttaessa kättä reippaammin ja kylki taas kivisti  yskiessä ja syvempään hengittäessä. Selvääkin selvempi lihaskramppi siis, noin tämän naisihmisen silmissä. Jokin siinä olossa tosin himppasen mietitytti itseäkin, lähinnä ehkä se että miksi syvään hengittäessä kipu tuntuu niin syvällä, aivan kuin rintakehän alaosan takana jossain eikä pinnassa.

Yhtäkaikki, todennäköisesti olisin jatkanut lihasrelaksanttilinjalla jos en olisi tosiaan tiennyt että ukko mätkättää ja jätkättää kuin heikkopäinen jos en käy lääkärillä tilaani varmistamassa. Niinpä soittelin terkkariin heti aamukasilta, kiikutin speden tarhaan ennen ysiä ja köpöttelin itse linja-autoa odottamaan. Tottakai se prkl oli kymmenen minuuttia myöhässä joten keskustaan suoriuduttuani sainkin sitten laittaa tossua toisen eteen että ehdin puoli kympiksi ilmoittautumaan.

Lääkäri kuunteli keuhkot (siistit hengitysäänet on), koputteli selkää (hyvä ettei säteile), kurkkasi korviin (ei tulehdusta), ultrasi poskiontelot (limakalvoturvotusta mutta sen nyt arvasikin kun on pitkään ollut röhäinen ja köhäinen) ja katsoi kurkkuun (punoittaa mutta eipä sielläkään mitään näy sen kummemmin). Että kyllä se kuule tosiaan on pahemman asteinen lihaskramppi joka sinulle on siitä yskimisestä iskenyt ja voihan se toki olla että siellä on joku pieni hiusmurtumakin kylkiluissa.

Onneksi tuo kysyi siihen perään taianomaiset sanat; "niin kauanko sanoit että tätä on kestänyt" ja minä selitin saaneeni kuivan yskän jo marras-joulukuun vaihteessa ja sen muuttuneen joulun jälkeen limayskäksi jossa limaa ei silti tule yskimällä ulos mutta toisaalta, aamuisin on saanut niistää suht paljon. Josko hän sitten kuitenkin lähettää sinut labraan verikokeisiin ja käyt samalla keuhkokuvissa kun se noin on pitkittynyt, nähdään se kylkiluidenkin tilanne.

Niinpä minä jonotin pienen ikuisuuden labraan. Onneksi labraan jonottamisen aikana röntgenin edessä ollut jono oli kadonnut ja kas, röntgenkeikka kävikin paljon alle kymmenessä minuutissa. Varttia vaille yksitoista olin valmis valmis ja naapurin rouva pyörähti hakemaan minut, adoptiolapsen kun tämä oli nakittanut kuskaamaan tytärtään työmaalle manseen. Vaihdoimme kuulumiset siinä matkan aikana ja minä hilppailin iloisena kotiin.

Teini kurvaili adoptiolapsen kanssa kaupan kautta meille, hän kun tuli tekemään ruoat puolestani ja minä tyhjensin pyykkikoneen. Latasin koneen uudelleen, laittelin päälle ja ohjeistin teiniä. Jotenkin oli merkillisen levoton olokin siinä, join kahvetta ja ihmettelin maailman menoa. Hieman ennen puolta päivää puhelin piippasi tekstarin merkiksi ja labratuloksiahan se pukkasi. Leukosyytit 16, Hb 130, trombosyytit 213. Ja minä hihkumaan että jaa, eihän tuo nyt ole paljon yli kympin tuo arvo, ei tässä mitään sen kummempaa ole.

Varoiksi tajusin onneksi tutkailla netistä raja-arvoja samalla ja kovin minua ihmetytti miksi leukosyyttien yläarvoksi oli laitettu 8,5 sillä eikös se nyt ollut kymmenen. Samassa kännykkä piippasi uudelleen ja kas, sieltähän se alle kymmeneen pyrkinyt lukema, CRP tuli. Miten ihmeessä meninkään niin sekaisin noissa lyhenteissä. Kyllähän minä nyt olen tiennyt vuosikausia että tulehdusarvon lyhenne on CRP, ei suinkaan mikään Leuk.

Se tulos sitten himppasen jo kylmäsikin, 90 oli aika kaukana siitä alle kympistä. Voi rähmä! Soitin naapurin rouvalle, hän kun tosiaan on sairaanhoitaja ja vaikkas mikä ammatiltaan, ja tämä totesi että jahas, kyllä se on antibioottikuurin paikka noilla arvoilla. Aivan liian korkeat leukosyytit ja se CRP, jotain on vialla jossain. Että soitapa sinne terkkariin ja kysy mitä ovat siellä mieltä, pitäisikö sinun lähteä samantien sinne sillä hän voi kyllä kuskata.

Lupasin soitella puolen päivän jälkeen sillä aamulla minua tutkaillut lääkäri oli antanut kyseisen aika-arvion siitä koska voisin tälle ensiapuun soitella tuloksista. Hieman kahdentoista jälkeen soittelin ensiapuun ja kas, hoitaja totesi että juu-u, tulehdustila on ja jaa-a, olisikohan niistä keuhkokuvista tullut jo lausunto heille. Hetken tietoja tutkailtuaan tämä alensi äänensä haudanvakavalle tasolle ja totesi että nythän on niin että siellä näkyy oikeassa keuhkossa selvä pneumonia-löydös.

Keuhkokuume siis, laittelet nyt ihan rauhassa kaikki kotosalla kuntoon ja lähdet sitten hissukseen tulemaan tänne päivystykseen, ryhdytään sitä hoitoa miettimään. Niin ja varaa aikaa runsaasti sillä tässä voi nyt mennä aikaa oikein tosissaan. Tsiisus! Siinä kohtaa oli kyllä vaikea pidättää itkua kun ukolle soitin, sain juuri ja juuri sanottua sanan "keuhkokuume" puhelimeen. Näin jo sieluni silmin kuinka mokomat määräävät minut osastolle makaamaan ja toipumaan ja tylsistymään kuoliaaksi.

Ei aikaakaan kun naapurinrouva päräytti itsensä paikalle ja lähti seuralaisekseni ensiapuun. Samalla tämä pääsi pälpättämään tuttujen hoitsujen kanssa, naapurin rouvahan on ollut aiemmin vuosikausia töissä terkkarissa. Kahden kanttiin lääkäri pyysi minut sisään, totesi että revipä kuule se aamulla saamasi kolmen päivän sairaslomalappu ja päätä tässä samalla haluatko ennemmin osastolle pariksi päiväksi vai käytkö ottamassa antibiootit kolmesti päivässä IVnä ensiavussa.

Aika selvää kaiketi etten minä mihinkään osastolle tahtonut makaamaan. Ehei, puoli kolmen aikaan hoitaja viritteli kanyylia vasempaan ranteeseeni, ensimmäinen tippasatsi laitettiin menemään ja samalla sovittiin että tulen yhdentoista aikaan illalla hakemaan toisen satsin. Tänä aamuna kiitolaukkailenkin sitten terkkariin seiskan jäljestä saamaan kolmannen satsin ja samalla otetaan uudelleen ne tulehdusarvot joista hoitaja tosin varoitteli että ne on todnäk korkeammalla kuin ne aiemmat, yleensä kun ne nousee vielä lisää ennen kuin lähtevät laskemaan.

Tiukka ohjeistus (täyttä LEPOA, ei MINKÄÄNLAISTA liikuntaa ainakaan kahteen viikkoon vaikka toipuminen lähtisi kuinka nopeasti käyntiin, TÄYTTÄ LEPOA vaikka mikä olisi ja HETI ENSIAPUUN jos olo pahenee), tarkka kuvaus muutaman seuraavan päivän kulusta, kertoilu siitä missä kohtaa kanyyli otetaan pois ja siirrytään suun kautta otettaviin antibiootteihin (kun CRP tippuu alle 50) ja vielä perään syvällä rintaäänellä lausuttu TÄYSI LEPO AINAKIN MUUTAMAN PÄIVÄN AJAN VAIKKA OLO OLISI KUINKA HYVÄ!

Kotiin päästyäni keittelimme kahvit naapurin rouvan kanssa, ukkokin oli palannut töistä ja normaalitavoistaan poiketen ei siirtynyt päiväunille vaan keskittyi hoitamaan tenavia ja kotia. Minä lötkäytin itseni nojatuoliin telkkarin ääreen naapurin rouvan lähdettyä ja siinä sitä sitten tulikin vietettyä loppupäivä tiukasti puolimakaavassa asennossa. Tai jaa, kyllä minä makoilin hetken sohvallakin, spede kun kiikutti tyynynsä ja peittonsa siihen ja totesi että "äiti on pipi, saat lainata speden tyynyä ja peittoa ja katsella Bakugania".

Ilmeisesti saamani antibiootti on luokkaa norsukuuri, illalla pystyin jo makaamaan oikeallakin kyljellä. Yskiessä kylkeen pisti paljon vähemmän kuin päivällä eikä olkapäässäkään tuntunut enää kipua kuin yskiessä. Illalla pyörähdin sovitusti ottamassa toisen tippasatsin ja yön nukuin kuin tukki. Se mikä tässä taudissa nyt himppasen huvittaa on hoitajien suhtautuminen terkkarissa. Sekä iltapäivällä että illalla hoitajan ensimmäiset sanat oli "jaksatko ihan hyvin istua siinä vai tulisitko makuullesi".

Ilmeisesti onnistuin tosiaan osumaan lekuriin hyvään aikaan, kipeäkipeä kun en tunne olevani. Se on taas toisaalta huono sillä lepääminen tuntuu jokseenkin hankalalta kun ei ole kipeäkipeä. Toisaalta taas tieto siitä että yksi tutuista on kuollut keuhkokuumeen jälkitautina saamaansa sydänpussitulehdukseen saa minut lepäämään kuin heikkopäinen sillä sitä jälkitautia en todellakaan tahdo. No, luulenpa että keskityn tenttikirjan lukemiseen ja saattaa olla että teen etätehtäviäkin pois tässä joutessani, niitä kun voi levätessä tehdä vallan hyvin.

Sairaslomaa kirjoittivat suoraan viikon, iltahoitaja tosin totesi että et sinä kuule vielä ensiviikon loppupuolella työmaalle pääse vaikka kuinka se saikku siihen loppuukin. Ehkä hyvä niin. Minä kun todellakin viuhdon kuin heikkopäinen siellä työmaalla vaikka kuinka osa ajasta meneekin istuessa. Ainoa mikä tässä tosissaan harmittaa on se etten vielä tiedä joudunko siirtämään näyttöäni tämän vuoksi, sehän kun alkaisi parin viikon päästä ja voi hyvinkin olla että kouluttaja ei anna sitä ryhtyä tekemään ilman että työssäoppimispäiviä kertyy enemmän kuin nämä nyt kertyneet ruhtinaalliset neljä.

Todennäköistä kun on että silloin parin viikon päästä pääsen jo työmaalle, aion näet todellakin levätä tarkalleen annettujen ohjeiden mukaan että saan itseni kuntoon lääkityksen suomien mahdollisuuksien mukaan ja nyt vaikuttaa siltä että lääkitys tehoaa vallan mainiosti. No, oli miten oli, se on ainakin selvä että toivon tämän keuhkokuumeen jäävän yhtä harvinaiseksi tautivieraaksi elämässäni kuin korvatulehdusten; niitä minulla on ollut tasan kerran elämässäni ja sekin oli 11-vuotiaana.

Vaan jaa, taidan nyt herätellä pojan 15vee, siirtyä vääntämään hiukseni kiinni (onneksi teini tulee tänään pesemään ne!) ja sitä kautta laittelemaan spedeä valmiiksi. Seiskalta on oltava jo menossa terkkaria kohti, sano! Se on moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä pyrin samaan!