On kyllä ollut niin hektinen näyttöviikko että oksat pois omenapuusta ja vaikkas mistä! Eilen aamulla aloitin päivän touhuamalla monistamossa. Alkuun kopioin puuhavihkoon valitsemiani tehtäviä kaksipuoleisiksi, hetken perästä keskeytin homman monistaakseni vinon pinon lisämateriaalia ja kokeita ja vaikkas mitä omalle opelle jatkaakseni jälleen hetken perästä puuhavihkon sivujen parissa. Tai siis puuhavihkojen, nythän niitä valmistuu kaksi samalla kertaa.

Moisista toimista suoriuduttuani ryhdyin lajittelemaan sivuja tutkaillakseni miten ne vihkoihin jaan. Saatuani päätöksen aikaan aloin ylösottamaan vihkoja ja kas, ensimmäisen ehdin saada kuosiin ennen kuin säntäsin kymmenen kanttiin luokkaan hoitelemaan käsityötunnin touhua. Eka kässytunti olikin helppo nakki, otin muutaman oppilaan kerrallaan piirtämään käsinukeille kasvot muiden laskiessa matikantehtäviä. Kasvojen valmistuttua kellokin näytti jo sellaisia lukemia että oli aika ryhtyä käsipesulle ja siirtyä ruokailuun.

Ruokavälkällä kurkkasin pikaisesti sääennusteet, oma ope kun epäili ettei hän kuitenkaan ehdi niitä kurkkimaan ruokalasta suoriuduttuaan. Tylyt oli, ennusteet, eli seuraavan tunnin alkutouhuihin kuului ilmoitus siitä että perjantain hiihto on peruttu. Ilmoitusten perään siirryimmekin sujuvasti takaisin käsinukkejen ihmeelliseen maailmaan ja kas, mikään ei ole yhtä näppärä langan neulaan pujottamisessa kun lajia inhoava lapsi. Voi sitä vauhdin määrää jonka tuoliini sainkaan kun viipperän tavoin heiluin luokassa auttamassa ketä milloinkin.

Oma ope hääräsi toisella laidalla, minä toisella ja kas, vartti ennen kellojen soimista olimme viimein tilanteessa jossa ope pääsi esittämään dokukameralla kuinka se hiustupsukka numero yksi sinne käsinuken päähän väkerretään. Seuraava tuokio olikin taas vauhdintäyteinen kun poukimme kumpikin eri puolilla luokkaa auttamassa ja opastamassa kädestä pitäen moista toimintoa. Se oli siinä ja siinä että lapset pääsi edes suunnilleen oikeaan aikaan kotiin, yhden hiushapsun jälkeen kun totesimme että iiik, kello soi ihan juuri ja hitsiläinen, yhden oppilaan tuomat namit odottaa edelleen jakoa.

Kun päivä viimein oli oppilaiden osalta autuaasti ohi siirryinkin takaisin ohjaajien omiin tiloihin ja ylösotin toisenkin puuhavihkon sivut jonka jälkeen siirryinkin painiskelemaan mahdottoman suuren dileman parissa; millainen kansi. Aiemmissa vihkoissa on kansi ollut simppelisti värillinen paperi johon olen koneelta tulostanut tekstin, järjestysnumeron ja muutaman kirjaimen tai numeron. Nyt tahdoin ehdottomasti jotain paljon sievempää ja kivempaa, etenkin kun toimin vallan rehtorin kopsukonetunnareilla.

Aikani siinä kaivelin kaappia ja kas, yhden toisen käytössä olevan äidinkielen kirjasarjan työvihkon kansikuva oli ihan mahdottoman mukava. Ei kun monistamaan, sen jälkeen värittämään valkoiset turhat tekstit pois näkyvistä, leikkaamaan valkoisesta paperista sopivan kokoista liuskaa sivun alareunaan ja kirjailemaan "PUUHAA 3"-tekstiä liuskalle. Mutta tulipa niistä makeat! Siis todella kivat kannet, paljon kivemmat kuin yksikään aiemmista tekeleistäni.

Vartti ennen kahta kiikutin toisen puuhavihkoläjän oman open pöydälle odottamaan aamua. Toisen puuhavihkopinon kansia en ehtinyt vielä edes valita joten se jäi tälle päivälle, meidän työaikamme kun loppui kahdelta ja minähän hilppasin opiskelukaipparin kyytiin. Siunatut autoilla kulkijat, aamulla työkaippari nappasi minut speden tarhan pihasta joten silloinkaan ei tarvinnut tuossa kylmyydessä tarpoa kuin pätkän matkaa.

Kotona minuun iski sitten jälleen kerran SE fiilis. Kyllä! Ja onko ihme, olinhan nakittanut ukon jo aamusta suorittamaan etsintöjä paikallisissa marketeissa etsintäkohteina Semperin gluteenittomat digestive-keksit. Voin kertoa että ukkoa moiset etsinnät repi mutta mitäs vei auton, nih! Nakkasin siis kondensoidun maidon vesikattilaan, touhasin vauhdilla jauhelihakastikkeen perunoiden kiehuessa vieressä ja kas, puoli neljän jälkeen huutelin jo tenavia ruokailemaan.

Ruokailun jälkeen siivosin keittiön, täyttelin tiskarin ja pamautin itseni nojatuoliin keksipussukan kanssa. Keksien musertelu meni näppärästi sivutoimena samalla kun tuijotin telkkaria kotvan ja sen perään länttäilinkin jo muruseosta irtopohjavuokaan. Banofee kuulostaa nimenä vallan hienolta mutta minä päätin ristiä tekeillä olevan kakkaran simppelisti pannuveeksi. Viidakkoperheen tuijotettuani totesin tölkin takuulla kiehuneen riittävän pitkään, pilkoin banaanit pohjan päälle ja huljautin tölkin tuotokset banaanien päälle ja kuulkaapa nyt.

Se oli kertakaikkisen kamalaa! Siis ei se tölkin tuotos vaan se että minä kaivoin kuin heikkopäinen tölkin seinämiin jäänyttä mössöä ja tungin sitä suuhuni. Kaivoin ja tungin, kaivoin ja tungin ja ehdin jo miettiä että näinköhän otan sittenkin lusikan ja käyn kaapimassa sen mössön banaanienkin päältä suihini. Se oli TAIVAALLISTA! Koska tarkoitus kuitenkin on kiikuttaa kakku tänään työmaalle niin onneksi joku järjenääni sanoi korvien välissä että kiikuta se kakku kuistille jäähtymään tai muuten...

Että VOI OLLA HYVÄÄ! Himpan ennen seiskaa iltapalatin tenavat samalla kun vatkasin kermaa kakkuun ja puoli kahdeksalta julistin päivän päättyneeksi noin touhujen osalta. Nakkasin speden petiin ja siirryin sukkapuikkojen kanssa nojatuoliin ja voi kuinka odotankaan että pääsen töihin sen kakkusen kanssa sillä hittolainen soikoon, se maku jäi niin kiusaamaan suuhun että sitähän on PAKKO saada lisää. Siis ihan PAKKO! 

Tänään ukolla on pekkanen, ts pääsen vauhdikkaasti omalla autolla sinne työmaalle ja se on hyvä se. Speden nakkaan tosin mennessäni tarhaan ja sekin on kyllä hyvä se, spede kun on ollut nyt loppuviikkoa kohti taas ihan eri ihminen kun tarhassa on oltu joka päivä. Ukon nuorimmainen sisko viestitteli eilen aamupäivästä josko voisin ottaa pikkuherraa pariksi tunniksi hoitoon lauantaina, he menisivät syömään miehensä kanssa kahteen pekkaan ja lopultahan tässä kävi niin että tämä ilmoittelee tämän aamupäivän aikana tuoko he pikkuherran tänään vaiko huomenna hoideltavaksi.

Pikkuherrahan on jo reilun neljä kuukautta joten oih, pääsen vääntämään ja kääntämään ihan sydämeni kyllyydestä! Olisipa kiva jos pikkuherra tulisi jo tänään, minä kun sanoin ukon siskolle että olen kotona kahden jälkeen joten ihan hyvin passaa vaikka heti sen jälkeen. Huomenna ukon on tarkoitus tehdä sapuskaa omalle sakille, tai ainakin tuo kuulosti ottavan ruokatilauksia vastaan tenavilta keskiviikkona joten oletan että se on tarkoitus. 

Loppuun kerron syyn sille miksi ihmeessä heräsin jo toisena aamuna peräkkäin reilu puoli tuntia ennen kellon soimista. Tai jaa, oikeastaan tässä on oltu enemmän ja vähemmän hereillä jo kolmisen tuntia mutta nousin vasta himpan ennen viittä. Ja miksi? Perhepeti on ihan jees pienissä määrin mutta kyllä siinäkin liika on liikaa.

Junnu näet hilpparoi minun ja ukon väliin kahden kanttiin yöllä. Eikä aikaakaan kun spede kiipesi ylitseni minun ja junnun väliin. Tunnelma oli vähintäänkin tiivis eikä sitä tiiviyttä mitenkään vähentänyt se että ukkohan piti tiukasti kiinni omasta puoliskostaan petiä minun puristautuessa kahden pojan kanssa toiselle puolikkaalle. Asiaa ei myöskään tee yhtään hilpeämmäksi se että speden oli osan ajasta kuuma. Moista olotilaahan hoidetaan potkimalla peitto pois päältä. Myös äidin. Huoh.

Nousin siis kylmissäni ja olkapää jumissa ylös. Että sellainen tapaus. Ja nyt taidan siirtyä aamun uutisaiheiden kautta kuosittamaan hehkeää olemustani ihmismoiseen kuntoon. Ei liene tarkoitus päättää näyttöviikkoa säikyttelemällä tenavia pitkin käytäviä. Se on moro ja viettäkää kivakivaperjantai!