Raapaisin perjantaina tuntumaa jota olen vältellyt. Siis sikäli raapaisin että yhtäkkiä olin keskustelun pyörteissä, sellaisen keskustelun jota olen pyrkinyt koko aikuisikäni välttämään. Toisinaan pitää katsoa asioiden taakse että näkee mitä niiden edessä on. Olen vältellyt äitiäni. Vältellyt puhumista hänestä. Olen toki raapaissut pintaa sieltä täältä, kertonut lapsille asioita joita tahdon, kestän, näiden tietävän. Olen peittänyt paljon, piilottanut. 

Suojelenko heitä sillä? En. Luulen suojelevani mutta ei, en minä niin tee. Jonain päivänä koko totuus lävähtää heidän eteensä ja eikö sen totuuden pitäisi olla tullut minulta? Tämä asia vain on niin hiivatin vaikea käsiteltävä että en edelleenkään ole keksinyt miten sen teen. Eilen sain siitä tuntumaa. Jopa ukolla on eri käsitys äidistä kuin minulla. Ja miksi? Koska olen sen antanut. Yhtäkkiä tajusin että siskoni VIHAA äitiä. Olen sen toki tiennyt jo iät ja ajat mutta tajunnut, en.

Olen ollut hämmentynyt siitä miten äitiä voi muka vihata. Miksi ihmeessä. Äiti oli eksyksissä, yksinäinen, heikko. Vahva. Inhottava. Rakkautta täynnä. Vihainen. Rakastava. Pehmeä. Oikeudenmukainen. Alentava. Epäoikeudenmukainen. Jösses, adjektiiveissa riittäisi. Minulle äiti oli äiti. Siskolle ei välttämättä aina niinkään. Voinko toisaalta ihmetellä miksi sisko vihasi äitiä? Ihmistä joka synnytti tämän ja vuosia myöhemmin kertoi humalapäissään kuinka se on ollut hänen elämänsä suurin virhe ikinä.

Minä olin aina SE juttu. SE lapsi. SE. Täydellinen ihminen. Ja siihen olen pyrkinyt edelleen, täydellisyyteen. Ja täydellinenhän minä olenkin. En välttämättä sellaisena täydellinen kun toivoisin, en minä ole erikoisen kiva, en erikoisen hellä, en erikoisen välittävä. Kusipääksi luonnehtisin itseäni toisinaan, tai ehkä jopa suurimman osan ajasta, mutta mitä sitten. Olenpahan sitten täydellinen kusipää ja siihen minulla on oikeus.

Tätä pintaa minä raapaisin. Tajusin yhtäkkiä kuinka olen nostanut äidin jalustalle jota olen aina vihannut. Ei kuolleet kuulu jalustalle jos he eivät sinne kuuluneet eläessään. Olen jotenkin kuvitellut että pahin paikka ikinä mihin olen joutunut oli äidin kuolema. Se kun kannoin hänet sisälle kuolleena. Ja pöh pöh. Ei se ollut pahin paikka. Se oli tilanne joka sai sen kaiken pahan loppumaan. Kuinka paljon pahaa äiti ehtikään saada aikaan eläessään.

Mieleeni muistui tilanteita joita ei saisi muistua. Tilanteita jotka saa muistaa. Muistan kun sain synttärilahjaksi elämäni ensimmäiset luistimet, kuinka äidin kanssa lähdimme niitä kokeilemaan ja kuinka minä pysyin pystyssä niillä, äiti ei omillaan. Muistan kuinka äiti luki joka ilta minulle iltasadun. Muistan kuinka äiti teki iltaisin näkkärin jonka toisessa päässä oli yllätysmöykky, iso nokare voita, jonka säästin aina viimeiseksi.

Muistan kuinka heräsin aamulla kasvot täynnä tuhkarokkotäpliä eikä äitiä ollut missään. Muistan kuinka äiti repi minua kaksin käsin hiuksista kun olin teini. Muistan kuinka äiti vihasi siskoa ja siskon isää, miestään. Muistan kuinka äiti ajoi kännipäissään synttärilahjaksi saaman autonsa atomeiksi niin että koira lensi ulos kattoluukusta. Muistan kuinka äiti joi viinit jotka kellarissa oli vaikka tämän piti hoitaa tuolloin 5-, 3- ja 1-vuotiaita lapsiani.

Muistan kuinka sisko toivoi edes tupakkaa tuliaisiksi ollessaan Pitkäniemessä murrosiän psyykosin jälkimainingeissa. Muistan kuinka äiti sanoi sitä vievänsä. Muistan kuinka sisko soitti ja itki puhelimeen ettei äiti koskaan saapunutkaan paikalle. Muistan kuinka minä säntäsin sinne. Vein tupakkaa ja pidin itkevää siskoa sylissäni. Muistan kuinka pahalta se kaikki tuntui. Muistan kuinka iskä itki. Muistan kuinka äiti itki. 

Muistan kuinka iskä itki sydämestään sitä kipua mikä tuntui kun oma lapsi oli rikki. Muistan kuinka äiti itki sydämestään sitä kipua mikä tuntui kun ei jaksanut. Äiti ei jaksanut. Ei jaksanut sairasta lastaan, minä jaksoin, iskä jaksoi. Äiti itki osan ajasta siksi että sairas lapsi teki hänestä huonomman, vähempiarvoisemman. Me itkimme koska emme tienneet miten tehdä rikkinäisestä ehjä ja pelkäsimme ettemme saa hänestä enää ehjää.

Kaikkien näiden ajatusten ja huomioiden jälkeen onko ihme että olen jäänyt miettimään kaikkea tätä. Mitä kaikkea ilman siskoni jäi. Mitä kaikkea hän sai. Onko ihme jos hän vihaa. Minä lupasin kuusitoistakesäisenä ottaa hänet mukaani kun muutan pois kotoa. Silloin se oli jo KUN, ei JOS. Ja minäkin petin hänet. En ottanut mukaani. Myöhemmin sisko asui luonani, ollessaan kasiluokkalainen. Ennen sitä psykoosia.

Minä en osannut suojella tarpeeksi. Rakastin, mutta en osannut. Toisaalta, voiko sitä vaatiakaan parikymppiseltä. Siinä suhteessa olen ollut armollinen itselleni. Rakastin, rakastan ja tulen aina rakastamaan mutta parempaan minusta ei ollut. Toisaalta, sen ajan kun sisko oli hoidettavana psykoosin jäljiltä minun päiväni oli kiinteät; aamulla lapset hoitoon eks-anopille, siskoa tapaamaan, sylittelyä, haleja ja rakkautta. Kotiin ennen ruoka-aikaa ja ruoanvalmistusta.

Minulle sisko on rakkaustarina nro 1. Ihminen jonka kohdalla olen valmis ymmärtämään vihaa. Viaton ja pieni, meidän uhrimme. Tai niin. Ei meidän, en minä itseäni syytä. Minä tein enemmän kuin olisi koskaan pitänyt jos tarkkoja ollaan. Jos olisin tehnyt vähemmän ehkä äiti olisi tehnyt enemmän. Eihän hänen tarvinnut. Minä pidin huolta. Mutta väärin se oli, laittaa 7v vanhempi lapsi huolehtimaan pienestä. Ilmanko minä olen siskolleni äiti, isä ja mummo yhtäaikaa.

Parashan minä olen. En oikeasti, mutta paras silti. Jos minä en usko siihen niin kuka siihen uskoo? Olen kaunis, rietas ja onnellinen, kuten Kaija Koo asian ilmaisisi mutta ennen kaikkea, olen paras. Voisin ainakin olla.