Ja vauhdikkaasti lähtikin! Oli kuulkaa menoa ja meininkiä niin että heikompaa olisi hirvittänyt, se on vissi se. Aloitin aamun riehakkaasti halailemalla koko työtoverilauman läpi. Kyllähän minua yksi kollega himppasen varottelikin sairaslomani aikana siitä että metkuja pään menoksi on tehty ja olihan niitä, tosin metkuksi en voi moista millään sanoa. Kahdeksan jälkeen kaikkien osakkaiden saavuttua paikalle taukotilassamme tärähti laulu raikumaan ja hups vaan, kotvan kuluttua edessäni olikin lahjapussukka itse tehdyllä kortilla varustettuna.

Oi sitä naurun määrää joka korttiin kerätyistä vitsinpläjäyksistä irtosikaan! Ja lahjasta! Nyt on kuulkaa nelikymppisen ryppyrasvat, hierontaöljyt ja luistot kunnossa, on ne! Työtoverit on erittäin in ja pop, on ne! Muutenkin sain huomioa osakseni enemmän kuin riittävästi, sitä kyselyn määrää ja voinnin tiedustelua, sitä riitti niin oman tiimin kuin muutaman tutuimman openkin taholta. Varoituksen sanojakin jaksettiin jaella runsain mitoin joten ei tässä ihan armottomaan prässiin työmaalla ihan hetkeen joudu vaikka sitten yrittäisi.

Työpäivä sujui vauhdilla. Kopsuttelua, tehtävävihkojen kokoamista, S2-opetusta jenkkioppilaalle, höpöttelyä näytöstä oman open kanssa, materiaalin etsintää puuhavihkoihin ja vaikkas mitä mahtui päivään. Siellä minä viuhdoin pitkin käytäviä liki entiseen malliin, mitä nyt himpan rauhallisemmin koetin liikkua. Heikko esitys. Siis se rauhallisemmin liikkuminen. En minä taida osatakaan moista lajia, ainakaan koulun käytävällä. Ja sitten lapsille huudellaan kun he kiihdyttelevät käytävillä, yksi ohjaajista viuhtoo kuin heikkopäinen...

Siinä käytävällä viuhtoessa yhytin reksinkin jonka rinnalle vähensin vauhtia, reksillä kun oli päivänpolttava kysymys esitettävänään. Kysymys oli niinkin simppeli kuin "oletkos sinä alkanut laihtua". Täh? Ei kai tästä enää voi oikein laihtua, muutenhan sitä menee vielä näkymättömäksi mutta tosiaan, kun nyt tuon meni mainitsemaan niin jaa. Ehkä tämä tauti verotti himppasen lisää painosta pois, ainakin tuntuu että ne ennen hyvin istuneet vaatteet lähinnä roikkuu päällä. Höh.

Työmaalta kotiin sännättyäni pyörähdin pyörremyrskyn lailla keittiössä, järkkäilin kaikki paperikasat kuntoon, vippasin vinon pinon papereita roskiin ja hinkutin pöytätasot. Latasin tiskikoneen päälle, hyppäsin autoon ja säntäsin speden noutoon. Speden kanssa kaasuttelin vauhdilla kotiin, ryhdyin touhuamaan paria pizzapellillistä ja siinä samalla siskokin pyörähti käymässä. Höpöttelimme pikana niitä näitä ja saatuani pizzat paistettua siirryin sulavasti tenavien ruokintaan.

Pyykit kuivumaan, tiskikone tyhjäksi, uusia tilalle ja kas, minä olin rättipoikkiväsynyt. Sukkapuikot käteen ja töllöttimen ääreen. Siinä se koko loppuilta sitten melkein menikin, töllöttimen ääressä, mitä nyt välillä kurvailin iltapaloja tarjoilemassa, kokoamassa himppasen speden levittämiä leluja ja tutkailemassa keittiön tilaa. Uusi sarja tuli tuijotettua kolmoselta ja sen kyytipoikana kiskaisimme pojan 15v kanssa aimo läjän jäätelöä, sen perään olikin hyvä painella pehkuihin Pulkkisen ja nukkumatin seuraan.

Tänään onkin sitten luvassa talvirieha joka kieltämättä ihan himppasen saa niskavillat pystyyn. Suunnitelmana kun on että kävelemme reilun kilsan päähän pulkkamäkeen mikäli pakkasasteita ei ole ihan mahdottomia, tenavat saavat lasketella pulkillaan kuin heikkopäät konsanaan ja sen perään siirrymme takaisin koululle. Ruokailtuamme lapset siirtyy open kanssa jäälle kotvaksi luistelemaan ja siinä se päivä kokolailla sitten onkin.

Se mikä tässä nostaa niskavilloja on pystyyn on se kävely. Jos pakkasta olisikin joku viitisen astetta niin mikäs, tottahan minä sinne pulkkamäelle kävelemään kykenen mutta jos mittari repii yli kymmentä niin jaa-a. Jotenkin tuntuu että minä ja keuhkot ei oikein toimita kireämmällä pakkasella yhteen. Tästä oli jo puhetta oman openkin kanssa ja kyllähän tuo tilanteen ymmärtää vallan hyvin mutta kun. Jos sinne mäkeen lähdetään niin valvojia pitää olla omalle luokalle kaksi ja se on fakta se. 

No, katsotaan. Samaista jännitysnäytelmää kun on luvassa huomenaamulle, kas kun ukko prkl ottaa ja menee omalla autolla töihin ja nyt minä mietinkin kuumeisesti milläs hitolla minä sinne työmaalle hiipparoin jos pakkasta on luvatun mukaiset likemmäs kaksikymmentä astetta. Työkaverin kyyti lienee se jolla siirtymän teen, tosin ennen sitä kyytiä pitää kiikuttaa spede kävellen tarhaan. Niin ja kai sieltä työmaalta pitää jollain päästä kotiinkin joten voi plääh. 

Toivonpa tosiaan että nämä kirpeimmät pakkaset alkaisi olla plakkarissa, tai sitten keuhko-osasto alkaisi olla kuosissa vähitellen. Lauantain mansereissu kun kertoi hyvin karua kieltään; reilu sata metriä kadulla tallaamista parinkymmenen asteen pakkasessa edellytti pitkähköä sisätiloissa istuntaa jonka aikana osa ajasta käytettiin keuhkojen ulosyskimiseen. Ei kiva. Jotenkin minun on kovin vaikea uskoa että tilanne olisi vielä ihan mahdottoman paljon siitä muuttunut.

Vaan jaa. Luulenpa että siirryn vähitellen tutkailemaan päivän uutisaiheet ja ehkä tässä pitäisi koettaa kuositella naamansakin työmaalle passeliin malliin. Todettakoon muuten että tämän aamun herätys ei ollut mitenkään mukavin mahdollinen; spede oli kivunnut meidän väliimme eikä siinä mitään, ei minua tätä nykyä haittaa tippaakaan vaikka tuo välissä lötköttääkin. Sen sijaan se että tämä oli tuupannut kasvonsa kiinni minun takaraivooni ei ollut kovin mukavaa.

Ei etenkään kun poika päätti köhiä sydämensä kyllyydestä sinne takaraivooni. Ja kun koetin siirtää päätäni himpan kauemmaksi tarrasi tämä kätensä kaulaani kiinni ja alkoi esitellä tarhakavereitaan siinä köhimisen lomassa. Hohhoijaa. Ei kuulkaa ollut kivaa se, ei! Ja nyt, hassunhauskaa keskiviikkoa kaikillen ja se on moro!