Pienimuotoinen kiroilu auttaa aina, eikö! Jos ei muuhun niin ainakin siihen armottomaan ketutukseen mitä ihminen tuntee kun kone alkaa muka hyytyä tai kun hommat ei mene alkuunkaan putkeen. Eilen tuli kiroiltua mielessään kerran jos eräänkin, myönnettäköön. Ihan ensin kiroilin heti aamusta kun olin julmetulla kiireellä lähdössä työmaalle. Siihen asti aamu olikin sujunut aivan liian hyvin, ts lapset oli herännyt mallikkaasti, aamupalapöydässä osattiin olla kuin herran enkelit ja spedekin oli hyvillä mielin.

Kiroilemaan pääsin kun kaivoin junnun takkia rappusista esiin. No just! Olenkohan muistanut mainita että pojalla on ollut takkeja suunnilleen enemmän kuin laki sallii? Ja niistä takeista ei ole jäljellä kuin kaksi käyttöön kelpaavaa? Toinen käyttöön kelpaavista on paksuakin paksumpi talvirotsi, ei siis ihan eiliseen ilmaan passeli ja toinen taas vallan passeli välikauden takki. Ne muut taas. Kolmesta on vetoketju saatu oudosti rikki.

Hampaan hammasta niistä vetoketjuista ei puutu, junnu vaan ei saa niitä kiinni enkä itsekään ole moisessa hommassa onnistunut. Siis poistoon. Yhden todella komean nahkarotsin junnu on saanut rikki kummastakin olkapäästä niin että olkapäillä roikkuu mahtavat palkeenkielet. Siis poistoon. Pari takkia on käynyt selvästi pieniksi, eli kiertoon. Jäljellä on siis tarkalleen nämä kaksi ja kuten mainitsin, toinen ei paksuutensa vuoksi oikein passannut eilen.

Ja se toinen, se tosiaan lojui yläkerran rappusten alapäässä, pyörähtihän poika maanantai-iltana vielä pikaisesti ulkona. Nostin takin ojentaakseni sen naulakkoon junnua odottamaan ja kas. Sehän oli selästään superhiekkainen! Ja olkapäistään! Hihoistaan! Ja märkäkin vielä! Voi sanonko mä mikä!!! Sillä hetkellä teki mieli päästellä niitä kirosanoja muutenkin kuin vain mielessään, että repi! Kello näytti puoli kahdeksaa ja minun piti olla ihan juuri menossa ovissa.

Argh! Mikä siinä sitten auttoi. Minä pikana kaivamaan eteisen kaappia sillä muistikuvani mukaan siellä oli pari verkkatakkia joita olin junnua varten säilönyt. Ja olihan siellä, toinen niistä sattui olemaan vielä passelia kokoakin. Junnu tosin totesi että tämähän on selvästi liian iso. Pah! Liian isoa siitä nyt ei saanut tekemälläkään, tosin kittanaksikaan sitä ei voinut parhaalla tahdollaan sanoa. Totesinkin junnulle että pulinat pois, ja viimeisen kerran, MÄRÄT JA LIKAISET ULKOVAATTEET TUODAAN NÄYTILLE ILLALLA!

Hetkellisen räpinän ja ritinän jälkeen pääsin kuin pääsinkin säntäämään speden kiikutukseen ja työmaata kohti mutta että se meni kiireeksi. Yhtäkaikki, työmaalla olin karvan ennen kasia joten ihan hyvinhän se sitten kuitenkin meni vaikka toteanpa taas, kiire aamulla ei ole minun juttuni ei! Eikä sitä fiilistä mitenkään auttanut se että edelleen mahassa väänsi ja melskasi ja olo oli vähintäänkin huono. Oikeastaan se kuvotus jatkui eilen aina puolille päivin jonka jälkeen olo alkoi olla normaali.

Mahatauti on tosiaan laskeutunut paikkakunnalle, työmaalla pääsin hyvinkin pian kuulemaan kuinka "se ja se on mahataudissa" ja "mua oksetti jo aamulla kotona". Kiva. Ehkäpä se minun kuvotukseni olikin mahatautiin liittyvää, tai sitten siihen suklaaseen, mutta saanen liputtaa mahataudin puolesta? Saapa nähdä näinkö tauti laskeutuu ihan oikeasti vielä tähänkin perheeseen, johan tässä on oltu pelottavan kauan terveitä.

Työmaalla olikin sitten kiire. Juoksua sinne, tänne ja tonne. Hommia siellä, täällä ja tuolla. Loma ei ollut rauhoittanut levotonta AD/HDta tippaakaan, päinvastoin oikeastaan. Ojentamista, taputtelua selkään, kirjan sivujen osoittelua, kehotuksia istua oikein päin. Käytävällä lapsi liikkui kuin balettitanssija tehden erinäisiä pyörähdyksiä sinne ja tänne, loikaten välillä ilmaan kuin joutsenlammen tähtiesiintyjä ja roikkuen ulko-ovissa ulkona juokseville rinnakkaisluokkalaisille huudellen. 

Kun viimein puoliltapäivin saimme luokan levottomimman kotiutettua yhdessä luokan hitaimman ja luokan kiukkuisimman kanssa olikin luokkatunnit osaltamme ohi. Hyvä niin, minä istahdin tuoliin ja kuvittelin kirjoittavani kotvan oppimistehtävää opiskelukaverin kanssa. Siis kuvittelin, enpä kirjoittanut. Rehtori kun juosta ravasi takin liepeet lepattaen paikalle ja lykkäsi minulle ja kollegalle käteen tiedotuspaperit. Että josko voisitte kopioida. Ja jakaa luokkiin.

Ei muuta kuin kopiokoneet laulamaan ja armotonta ravia pitkin koulun käytäviä luokasta toiseen. Ravin päälle totesimme että no nyt istahdamme toviksi juomaan ne kahvit jotka ehdimme laittaa tippumaan silloin kun minun piti ryhtyä kirjoittamaan opiskelukaverin kanssa. Opiskelukaveri oli valitettavasti liuennut kerholle sillä aikaa kun me ravasimme niiden tiedotteiden kanssa mutta väliäkö tuon, johan kello kävi yli yhtä. 

Emmepä sitten istahtaneetkaan kahville. Pienluokan ope näet pyrähti paikalle ja me lähdimme hakemaan luokkaan uutta pulpettia ja järjestelemään luokkaa uuteen uskoon, uudesta oppilaasta kun oli juuri tehty siirtopäätös meidän luokkaamme. Siinä pulpetin kantamisen lomassa ehdin toki sopia senkin että menen tänään yhdeksi tunniksi sinne "omaan luokkaan" kun opettaja lähtee työhaastatteluun ja ketään muuta tämä ei sinne mielellään ota edelleenkään sijaistamaan ja sen, että kollega puolestaan menee samaiseksi tunniksi yhteen toiseen koulun luokkaan josta myös lähtee opettaja työhaastatteluun.

Voin kertoa että kun viimein kurvailin kahden jälkeen kotiin olin jokseenkin uuvuksissa. Lykkäsin junnun likaiset ulkovaatteet koneeseen erinäisten muiden tummien vaatekappaleiden kanssa, täytin tiskikoneen lykäten sen samalla päälle ja totesin että ei, ruokaa ei ole tehtynä ja ei, jääkaappi on edelleen yhtä tyhjä kuin se oli aamulla. Olisipa kiva tietää mitä ukko tekee kotona aamupäivät? Nauttii rauhasta?

Onneksi junnu oli sentään tehnyt läksynsä ennen kotiutumistani ja oli lähdössä kaverilleen joten minä totesin että jep jep, taidanpa lähteä kaupan kautta spedeä noutamaan päästäkseni ruoanlaittoon. Kaupassa silmään osui komea naudan ulkopaistiköntti joka oli -30 alennuksella, kiitos seuraavana päivänä olevan viimeisen myyntipäivän, joten otin senkin jauhelihapakettien, maitojen, spagettien ja italianpatapussien seuraksi koriini. Hain speden ja ryhdyin valon nopeudella touhuamaan ruokaa. 

Italianpadan viimein muhiessa isossa kattilassa pilkoin lihan ja ruskistin sen hautumaan pataan. Siinä samalla tyhjensin pyykkikonetta, täyttelin sitä uudemman kerran, kiikutin kuivia vaatteita kaappeihin, nakkailin märkiä telineille kuivumaan ja pääsin neljän aikaan ruokkimaan lapsilauman. Itse söin hätäisesti siinä samalla ja laitoin kahvin valumaan, tyhjensin tiskikoneen, siivosin ruokailun jäljet, täyttelin tiskikoneen ja keräsin erinäisen määrän pyykkejä yläkerrasta. 

Spedeä lahjoin jäätelöllä junnun lähdettyä uudelleen kavereineen ulos ja prinsessan linnoittauduttua huoneensa johon ei spedeä juuri sillä hetkellä toivonut. Ryhdyin availemaan TAKKin etäkonetta ja kuulkaapa nyt. Jos ja kun on päiviä jolloin mikään ei mene putkeen niin sanonpa totta tosiaan että silloin ei mikään mene putkeen. Ensin en saanut näyttötutkintosuunnitelmaa avattua kuin lukuvalmiudessa.

Kun viimein sain sen auki niin että pääsin kirjoittamaankin sitä olikin kello jo puoli kuusi ja spede uudelleen surkeana. Voi apua! Kun sain jälleen speden asettumaan ja pääsin ihan oikeasti kirjoittamaan totesinkin etten saa suunnitelmaa siirtymään muistiin muistitikulle enkä sen puoleen edes lähetettyä sitä edes sähköpostiini. Voi hevosen sanonko mä mikä! Se oli hilkulla ettei kirosana jos toinenkin lipsahtanut suustani.

Viimein, erinäisten speden rauhottelujen ja erinäisten mutkien ja vääntöjen kautta, puoli kahdeksalta illalla näyttösuunnitelma oli kutakuinkin kirjoitettu (miinus lisäselvitykset) ja vihdoin ja viimein muistitikulla. Nyt voinkin sitten jännittää suostuuko se aukeamaan työpaikan koneella oikeassa muodossaan vai käykö tässä vielä joku fiba. Tallessa se joka tapauksessa on verkkokoulun tiedostossani joten ehkäpä hätätapauksessa voin aukoa sen työmaan koneella sitä kautta. Toivottavasti.

Iltapalatin tenavat, saattelin speden peittojensa alle, siivosin jälleen keittiön, tyhjensin taas pyykkikoneen, kipitin jälleen yläkertaan viemään pyykkejä ja puoli yhdeksältä lösähdin vähintäänkin kuolleena nojatuoliin. Laitoin ukolle pikaisen viestin poliisien mainoskatkolla kysyen meneekö tämä omalla autolla töihin ja onko tällä kotiavaimet. Ukko soitti ysiltä todeten että avaimet on ja minä voin mennä autolla, pianko hän sen hakee työmaan parkkikselta aamupäivällä ja käy sitten kaupassakin. 

En viitsinyt sanoa mitään, mieli kyllä olisi tehnyt, mutta en vain viitsinyt. Tästä asiasta kun puhuttiin juuri viime viikolla ukon todettua minun olevan kovin hermo kireällä. Eiköhän syy hermokireyteen käynyt jo tuolloin selväksi ja eiköhän tuolloin ollut puhetta siitä että ehkä jokaisen olisi nyt syytä himppanen käyttää aikaansa tämän huushollin eteen sillä minulla on ihan oikeasti niitä kouluhommiakin aikaa viemässä.

Yhtäkaikki, olen hengissä. Ja yhtäkaikki, kirosanoja ei lipsahdellut suustani vaikka niitä siellä pyörikin kerran jos eräänkin. Tänään on luvassa suunnilleen yhtä hektinen päivä kuin eilen, miinus ruoanlaitto sillä italianpataa riittää täksikin päiväksi ja todnäk teen perunasoosin lihakastikkeen kyytipojaksi vasta huomiseksi. Pyykkiä riittää edelleen, jonkun pitäisi ehtiä käydä junnun ja speden vaatekaapit läpi, sen samaisen jonkun pitäisi ehtiä käydä myös poikien 15 ja 17 vee kaapit läpi eikä sille samaiselle jollekin tekisi pahaa tutkia omaakaan kaappiaan.

Tosin sillä samaisella ihmisellä on niin paljon kaikkea muutakin mitä sen pitäisi tehdä että se koettaa olla ajattelematta asiaa ja hokee vain mielessään "ensi viikolla ei tarvitse tehdä MITÄÄN opiskeluun liittyvää" sillä se kuvittelee ensi viikolla tekevänsä ihan mahdottoman monta juttua. Nähtäväksi jää. Ja nyt, siirryn itseni kuosituksen kautta lasten herättelypuuhiin. Se on siis moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko, minä pyrin samaan vaikka lievää pääkipua onkin heti aamusta havaittavissa.