En viitsi edes sanoa miten ilta kotona meni, lienee riittävä vinkki kun totean että supernanny ohjeineen tuntui ehkä parhaalta hepulta ikinä ja muutamaan kertaan teki mieli testata saisiko omista tenavista tehtyä simarusinoita. Ah. Oh. Ja tosi kivaa.
Vaan se hyvätuuli. En taida osata edes selittää miltä tuntuu kun saa positiivisen kontaktin lapseen johon yleensä ei kukaan saa millään positiivista kontaktia. Miltä tuntuu kun lapsi toimii kaikista vastuksista huolimatta. Miltä tuntuu kun lapsi, joka ei ota itse kontaktia, ottaa kontaktia ja vieläpä erilailla kuin ketään muuta kohtaan ennen.
Niin. Meidän oma pikku-asperger. Rajat on todellakin rakkautta ja niistä rajoista lapsi saa sen hyvän olon. Torstaina otin aspergerin kanssa "yhteen", ts asperger EI tahtonut lähteä välipalalle. Hänellä on lääkitys joka vie ruokahalut suunnilleen nollaan ja tästä johtuen lapsi ei ole vuoteen saanut kiloa saati senttiäkään.
Torstaina tämä päätti kapinoida, istuttuaan ensin jäähyllä, ja kieltäytyi tulemasta välipalalle kerhosta kun tätä sinne hain. Sitaisipa mokoma jalat ja kädet pöydän jalkojen ja tuolin selkänojan ympärille sillä "HÄNHÄN EI TULE". Irrotin lapsen kertaalleen ja totesin että ehei. Minähän EN lähde hänen kanssaan painimaan saati kantamaan lasta väkisin ruokalaan, jos en puheella selviä niin voi voi.
Ja kas. Lapsi on minulle tuttu koko tältä ajalta kun olen koulussamme ollut töissä eli reilulta vuodelta joten tiesin aika tarkkaan mistä narusta vetää. Huomautettakoon silti että koskaan ei voi tietää mikä se tulos on, toisinaan lapsi saattaa saada raivarin, nakkoa tavarat seinille, huutaa, kirkua ja käydä päälle. Olen tosin edelleen sitä mieltä että tämä kaikki liittyy siihen miten vastapuoli asennoituu tilanteeseen mutta myönnän, pikkuisen siinä itseä kylmäsi kun aloin pitää tälle madonluvua.
Ohhoh! Tenava tuli, pitkin hampain tosin, ruokalaan ja söi pienen nokon välipalaa. Ja eilen. Voi kun ihan oikeasti osaisin kertoa sen hyvänolon tunteen mikä tulee kun pidättyväinen lapsi ottaa fyysistä positiivista kontaktia! Vappuriehassa tämä ei, tietenkään, halunnut osallistua yhtään mihinkään. Ei kuulu lapsen tapoihin. Se osallistuminen tuli vahingossa siinä kohtaa kun keräsin VAPPU-sanan kortit käsiini.
Niitä sanoja oli tehty viisi, siis kirjaimia sanoihin, ja aloinkin leikilläni tarjoamaan vokaaleja toiselle ohjaajalle onnenpyörä-tyyliin. Lapsi alkoi nauraa. Minä muodostin lattialle sanan jos toisenkin käsissäni olevista korteista. Lapsi nauroi kahta kauheammin. Lapsi alkoi muodostaa sanoja ja todettakoon että tämä lapsi on oikeasti todella älykäs. Lopulta nauroimme molemmat sillä lapsi keksi, ja ihan itse, kirjoittaa siansaksaa.
Koska meillä oli niin kovin mukavaa ei mennyt kauaakaan kun lapsi tuli ja osoitti hellyyttään sillä omalla kömpelöllä tavallaan. Minua tarrattiin sivusta päin kaksin käsin ja hytkyteltiin. "Tuu kattoon mitä mä tein" ja minähän katsoin. Se onnistumisen tunne, se ilo mikä lapsen ilosta tulee. Ja etenkin lapsen joka on normaalisti vakavin naamoin, totinen torven soittaja ja vain aivosädettäjät mielessä.
Voi, hykertelen edelleen tätä iloa eikä tämä taida ohi edes mennä.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.