Tosin jäin miettimään että näinköhän minun pitää tehdä vielä yksi hyydykekakku lisää sillä tiedän ainakin oman lapsilaumani olevan kovin perso sille. Hmmm... Vaan niin! Muilta osin hommat on hyvällä mallilla. Tänään kurvailen imurilla pitkin torppaa ja sen päälle pesen lattiat, niin ja pölyjen pyyhintääkin on toki luvassa, ja sen jälkeen sisätilat alkaakin olla kuosissa. Miinus kuisti, joka on rippijuhlakapineen itsensä siivottava sillä niin meillä on muutkin rippikapineet joutuneet tekemään.

Hieman minua tosin ihmetyttää tämä väsymys. Ei voi ymmärtää. Se energiapiikki jonka kanssa olen tottunut usein touhuamaan, se ei ole ilmestynyt nyt kertaakaan. Jokainen työ on tullut tehtyä pakottamalla, hieman kuin väkipakolla ja työn valmistuttua olo on ollut jokseenkin uuvahtanut. Kuten nyt eilen. 

Pesin vessan katosta lattiaan ja lattiasta kattoon, hinkkasin keittiön kaikki pinnat aina kaapin ovia myöten ja riepotin lasten kapineita paikoilleen. Siinä samalla heivasin pyykit kuivumaan ja kas, puolilta päivin olin vähintäänkin puolikuollut. Minun PITI ryhtyä pintojen pyyhintään myös olkkarissa mutta en vain saanut aikaiseksi. Sen sijaan touhasin pellillisen pizzaa ja arvatkaapa mitä tapahtui ruokailun jälkeen.

Niinpä niin. Olin puoliunessa likipitäen tunnin. Siis kyllä, ja ihan makuuasennossa. Ei vain jaksanut enää pysyä pystyasennossa, ei niin millään. Ja minä olin sentään nukkunut puoli seiskaan aamulla joten aikaista herätystäkään ei voinut oikein syytellä. Ei voi ymmärtää ei. Enkä minä suinkaan ollut noustuani ja kahvikupposen juotuani yhtään sen pirteämpi. Ehei. Olin hieman kuin zombie, jos tarkkoja ollaan. Heittelin astioita koneeseen ja vaeltelin kahvikuppi kädessä pitkin alakertaa.

Seiskan aikaan sain sen verran virtaa itseeni että kiikutin speden leluja pois olkkarista. Osa päätyi vinttiin, osa puolestaan junnun huoneeseen sillä hei oikeasti. Autoratoja olkkarissa, ush. Saatuani speden oikoselleen kasin aikaan olin ihan valmis itsekin oikaisemaan mutta en sentään niin tehnyt. Sen sijaan istahdin nojatuoliin ja viimeistelin virkkaamani ponchon leikkaamalla ja solmilla tuhat ja sata hapsua. Tai siltä se tuntui, ei niitä oikeasti niin montaa ollut.

Olisi kieltämättä erinomaista tietää mistä tämä väsymys oikein johtuu. Onkohan vitaamitasoni ihan hanurillaan vai mikä on, yleensähän minä olen kuin sähköjänis ja etenkin tähän aikaan vuodesta kun kesä on tulossa ihan tuolla nurkan takana. Nyt en. En alkuunkaan. Voi huoh. No, ehkäpä tilanne korjautuu monivitamiinipillereillä, syytä ainakin olisi sillä jotenkin en tunne itseäni tällaisena puoliuuvahtaneena.

Innostusta minusta onneksi löytyy edelleen, kuten varmasti olette huomanneetkin, mutta ei samalla tavalla samoihin asioihin kuin aiemmin. Hopotushan on ollut nyt ihan ykkösinnostaja muutaman päivän ajan eikä se juuri huonommaksi jää lätkäkään. Lätkän suhteen olen tosin ajautunut pattitilanteeseen. Minähän en viime vuonna seurannut yhtä ainoaa peliä telkkarista, en yhtä ainoaa. Taikauskoisena ihmisenä totesin jo kisojen alkaessa että ehkäpä minun ei parane niitä pelejä katsella tänäkään vuonna sillä niin, turpiinhan niissä on tupannut aina tulemaan jos olen katsellut.

Niin paitsi vuonna 1995 jolloin tuijotin pelit haukan katseella ja Suomi voitti ensimmäisen mestaruuden ikinä. No, viime perjantaina tuijotin sitten Suomen pelin ja miten kävi? Turpaan tuli niin että heilahti! Voi apua! Sunnuntaina pysyttelin kaukana töllöstä ja kas, turpaan tuli taas mutta olisiko tuo ollut sitten perjantain katselun nollaava peli? Mene ja tiedä, eilen pysyttelin kaukana AVA-kanavasta koko illan. Ihan vain varoiksi.

Yhdessä kohtaa ekaa erää seurasin tuloksia Twitterin kautta mutta senkin lopetin samantien kun USA tasoitti. Juu ei. Ei parane. Katsella. Tai seurata. Ja kas, voittohan sieltä tuli kun päätin pysytellä kaukana kaikesta vähänkin kiekkoon liittyvästä joten hurraa! Lauantain pelit missaan ihan suosilla ja toisaalta, enpä minä television ääreen ehtisikään. Sunnuntaina saattaisin ehtiä siinä kohtaa missä pelit tulee mutta ei. Ei parane. Pläääh.

Ai niin, yksi lievää innostusta aiheuttava lisähuomio on tehty. Eilen illalla pihassa mönki kevään ensimmäinen siili. Tai siis minulle se oli näköhavaintona ensimmäinen tältä keväältä. Nuuskutti ruokintapaikan tarkasti läpi ja siirtyi lopulta lintujen ruokajätösläjää kuopimaan. Nyt olenkin sitten kahden vaiheilla pitäisikö minun kuitenkin ryhtyä siilien ruokintaan tänäkin suvena vai ei, se viimekesäinen ketun jäljiltä syötynä löytynyt siili kun saa miettimään asiaa kahdesti. Ehkä jopa kolmesti.

Vaan jaa. Luulenpa kuulkaa että siirryn aamu-uutisten kautta touhujen pariin. Imuria nyt ei viitsi ihan vielä huudattaa mutta niitä pölyjä voisi toki jo himpan rätillä huiskia. Se on siis moro ja viettäkää kivakiva perjantai, minä pyrin samaan!