Ei, se vauva ei ole meidän tuotoksemme, sen tuottaa muut. Sillä on karvat, siis jos se tulee, ja sillä on häntä ja isot korvat ja roikkuvat huulet. Ei tosin vauvana vielä, niin paitsi ne karvat, korvat ja häntä. Se tuoksuu maitokahville kun sitä nuuskaisee nenästä. Sen karva on pehmeää kuin silkki. Se on hontelo. Osuu ja törmää sinne tänne. Se ei tiedä miten sen jarrut toimii tai miten se kääntäisi itsensä mutkassa kun juoksee.

Se on kuin kissa aluksi. Kooltaan. Vähinerin siitä kasvaa vasikka. Tällä kertaa ISO vasikka. Ja se tosiaan tulee ehkä. Sen pitäisi olla poika. Siksikin siitä pitäisi tulla ISO vasikka. Sen isä kun painaa 96 kiloa. Se tuleeko se vai ei. Sitä en vielä tiedä varmaksi. Tilaus on sisässä, kasvattaja soitti viimeksi alkuviikosta kertoakseen moisesta. Kysyi tahdonko edelleen, hän kartoittaa hyvät kodit. Tahdon.

Kolmisen viikkoa ja tiedämme tuleeko MITÄÄN! Elokuussa tiedämme tuleeko poikaa ja siis tämä sikäli mikäli tulee yhtään mitään. Ja samalla mietin olenko minä nyt lopullisen hullu? Miksi minä NYT sellaisen? Miksi enää? Nyt on vapaus elää, olla ja liikkua lasten kanssa, miksi uudelleen pallo nilkkaan? Mutta miksi ei? Ei se pallopallo ole. Aina asiat järjestyy. Ja miksi ei?

Koirakoti ilman koiraa ei ole koirakoti. Minun kotinin on aina ollut koirakoti. Inasta on jo viisi vuotta. Viisi piinallisen pitkää ja nopeasti mennyttä vuotta. Ei minun ikäväni ole helpottanut tänä aikana yhtään, ei se ole muuttunut "kauniiksi kaipuuksi". Ina saa minut edelleen itkemään jos jään Inaa miettimään. Ehkä siksi että en ole mennyt tässä kohtaa eteenpäin, olen vain jättäytynyt Inaan? Ja nyt melkein hävettää se että olen innoissani tästä "EHKÄVAUVASTA". 

Petänkö Inan? En. Ina ei ikinä olisi pettynyt minuun. Petänkö rakkauteni Inaan? En, mahtuuhan sydämeeni kuusi lastakin. Petänkö itseäni? Voi olla. Ehkä tämä ei auta ikävään ja kaipuuseen. Mutta askel eteenpäin tämä on!