Junnu sai astmakohtauksen. Liki kahdeksan täysin kohtauksettoman vuoden jälkeen. Olen oikeasti aika htin pelästynyt. Onneksi kohtaus tapahtui omassa pihassa ja tutussa seurassa, serkkutytön ja prinsessan kanssa. Serkkutyttö juoksi tuhatta ja sataa sisälle ja huusi jo ovelta "junnun lääke, tänne ja pian" ja jatkoi samaa rataa juoksuaan ulos lääke kädessään. Minä juoksin tytön perässä ja totesin junnun makaavan valkeana kuin lakana trampalla, pää prisessan sylissä.

Prinsessa hoki veljelleen "hengitä, hengitä" ja minulla oli muljahtaa sydän kurkkuun. Serkkutyttö lykkäsi lääkepiipun serkkupojalleen ja poikanen imi lääkettä sisäänsä samalla kun kumpikin tyttösistä hoki tahtia "hengitä, hengitä". Hienosti tuo toimii tällä sakilla. Hienosti lapset osaa heittää tapahtuman myös huumoriksi, kotvan kuluttua kun serkkutyttö kehui kuinka punaiseksi junnu olikaan mennyt. Junnu nauroi ja kysyi että ajattelepa jos olisinkin ollut sininen. Haahaa!

Pakko se on silti myöntää että nyt pelottaa himppasen. Kohtaukseton junnu on ollut arkipäivää jo useamman vuoden, olen ehtinyt tottumaan tähän ettei hätää ole vaikka lapsella onkin tuo sairaus aina mukana. Tästäkö se muuttuu? Tuleeko nämä kohtaukset olemaan osa arkipäivää jatkossa? Mitä jos silloin paikalla ei olekaan ketään joka tietää ja osaa auttaa? Hirvittää. Ehkä en silti jää siihen uskoon että tämä on SE käännepiste mutta enpä tuoltakaan voi ovea sulkea.