Työsoppari on edelleen kirjoittamatta, työmaan avaimet saamatta eikä siinä edes kaikki; työttömyyskassahommatkin jäi eilen hoitamatta. Jos siis kuulostaa siltä, että minulla oli lievästi kiire niin totta, niin oli. Tai kiire ja kiire. En minä voi mitenkään sanoa työpäivääni kiireiseksi, jos ihan totta puhutaan niin pääsääntöisesti päivä oli leppoisaa istumista ja ajoittaista lapsen perässä juoksemista.

Taukoja en tosin pitänyt koko päivänä kuin yhden ja senkin kympin aikaan juoksemalla vauhdilla vessassa ja palaamalla takaisin asemiini. Tämän osalta asia muuttunee vielä lähiaikoina, jos ei muuten niin otan asian itse puheeksi. Ihan vielä en sitä tosin lähde muuttamaan edes omasta tahdostani sillä mieluiten tutustun nyt heti ensalkuun ihan kunnolla "työmaahani" eli lapseen jonka seurassa vietän lähes kaiken sen ajan jonka töissä olen.

Lapsi on varsin mukava, oikeinkin lutunen ja ihana. Koululainen hän ei tosin ole millään kaavalla katsottuna, jos ihan tarkkoja ollaan. Kyllä hänellä taitoja on, siitä ei ole kysymys, mutta sitä koululaisen pitkäjänteisyyttä (siis edes sitä muutaman minuutin kestävää tehtävien tekemiskykyä) tai koululaisen käytöstä, niitä ei ole oikein nähtävissä. Toisaalta, onko ihme. Lapsi kun on joutunut koko tämän koulun alkuajan viettämään pitkälti "eristyksissä", ts milloin kenenkin aikuisen kanssa ihan kaksin yrittämässä sitä koulunkäyntiä.

Välitunneille hän ei ole voinut osallistua, ei sen puoleen oikein mihinkään muuhunkaan mitä luokka on yhdessä tehnyt. Eilen saimme onneksi oltua koko päivän luokassa lapsen kanssa ja yhdellä tunnilla olin hänen kanssaan ulkoilemassakin. Aikuisen nälkä lapsella on suunnaton, hän todella tarvitsee jonkun kokoajan rinnalleen. No, alustavasti asetin itselleni ja tälle syksylle pari tavoitetta; saada lapsi sopeutumaan enemmän ryhmätoimintaan ja antaa hänelle keinoja toimia sosiaalisissa tilanteissa. Saa nähdä onnistuuko kumpikaan, toivottavasti.

Tällä hetkellä kuitenkin tärkeintä on se tutustuminen. Yhden päivän perusteella voin vain ja ainoastaan todeta sen, että selvästikin meidän kemiamme toimii yhteen joten ainakaan sitä huolta meillä ei ole että rähinät, vastustelut ja kiukkukohtaukset johtuisi kemioiden toimimattomuudesta. Takuulla niitäkin kaikkia vielä eteen tulee, vaikka minulle kyllä ohjaaja jos eräskin totesi eilen että tältä lapselta puuttuu kaikki kyky olla vieraskorea ja he olivat nauttineet suunnattoman paljon huomattuaan kuinka hyvin lapsi kanssani kykenee olemaan esim ip-kerhossa ja jopa leikkimään toisen lapsen kanssa.

No, tämä viikko saa mennä tutustuessa, ensi viikolla otan tosissani ne tauotkin puheeksi sillä oikeasti. Seitsemän tuntia tiiviisti lapsen kyljessä aina ruokailuja, välipaloja ja välitunteja myöten on ehkä hieman no. Raskasta itselle. Kyllä minä tarvitsen ainakin yhden parinkymmenen minuutin hengähdystauon sinne päivätunneille, en niin että ensimmäinen kerta kun voin hengähtää on siinä kohtaa kun lapsi poistuu ipstä. Tosin toteanpa että sen jälkeen ehdinkin eilen sitten jutella ja höpötellä ohjaajakollegoiden kanssa ja voi kuulkaa, olipa se mukavaa!

Minulle selvisi asia jos toinenkin ja hoksasinpa siinä samalla senkin, että minun työlukkarini tulee olemaan sitä muotoa ettei minua juurikaan kieputeta talossa luokasta toiseen edes niissä taideaineissa vaan tulen olemaan kokolailla viimeinen jonka kohdalla edes mietitään pienintäkään lukkarimuutosta. Hmmm. Ottaen huomioon, että pidän työn hektisyydestä niin tämä saattaa osoittautua ajan kanssa vähemmän kivaksi. Toisaalta taas koska pidän suunnattomasti siitä, että saan OIKEASTI auttaa jotakuta niin ehkä se ei osoittaudukaan. Aika näyttää.

Muitakin merkillisyyksiä päivääni mahtui. Ensinnäkin, puhelimeni värisi innokkaasti yhdentoista kanttiin taskussani. Ruudulle läjähtänyt numero näytti erehdyttävästi joltain kaupunginnumerolta mutta enpä siinä ehtinyt vastailla oppilaan kanssa pyöriessäni. Iltasella kotona tarkistin numeron netistä ja tadaa, kyseessä oli kuin olikin kaupunginnumero ja tarkemmin erään päiväkodin. Ilmoittautuminen sijaistamaan tarhoihin olisi siis myös tuonut työtilaisuuksia tullessaan. Itseasiassa kuulin juuri, että minulle olisi ollut koko täksi viikoksi sijaisuus harjoittelukoulun pienluokassa. Hmmm...

Hieman kieltämättä kaksijakoinen olo ja toisaalta ei yhtään. Varma on kuitenkin edelleen aina varmaa ja tämähän nyt on varmaa tuloa aina toukokuun lopulle asti. Josta osoituksena eilen, työmaalta palattuani, lähdimme ukon kanssa kaksin kiertämään autoliikkeitä. Ilmeisesti miehen korvien välissä liikahti lopullisesti jotain tämän soitettua minulle aamulla vartti ennen seiskaa kysyäkseen joko speden olo on parempi, spede näet heräsi äänettömänä yskäpakkauksena aamuun. Alkoihan se olla ja niin, tuossa kohtaa me olimme jo kävelemässä kohti tarhaa.

Tarhalta uudelle työmaalle käveli karvan verran päälle 50 minuuttia. Aika pitkä aika tallailla vaikka tallailu mukavaa onkin. Onneksi minulla on tänään oma auto käytössä, riittää kun herättelen speden vartti ennen seiskaa ja suuntaan työmaata kohti hieman ennen puoli kasia, ihmeellistä kuinka paljon reilu puolituntia aamulla vaikuttaa siihen miten tarvitsee kiirehtiä juttujen kanssa. Autoa ei eilen muuten löytynyt, yhtä kävimme koeajamassa mutta jokin siinä vaivasi kovin meitä kumpaakin. Ehkä sekin oli jokin etiäisjuttu, kotikulmilla poikkesimme ruokakauppaan ja tadaa, naapuruston herraskaisella olisi meille mahdollisesti kärry myytäväksi.

Ukko ja naapurin herraskainen palaavat asiaan tänään joten saattaa hyvinkin olla, että huomenna meillä on kaksi pirssiä pihassa. Se olisi kyllä hyvä se! Vaan jaa. Tämä postaus oli nyt selvästikin silkkaa työläpinää. Ehkä tänään jo ehdin perehtyä himppasen enemmän tähän kotiosastoonkin, kieltämättä eilen kun hieman ennen puol seiskaa viimein kotiuduimme autokaupoilta (teini hoiteli pienempiä sen ajan) en todellakaan jaksanut enää mitään muuta kuin huudella pitkin taloa tenavia iltapaloille. Ja nyt siirryn entraamaan itseni työmaakuosiin, se on siis moro ja viettäkää kivakivatiistai!