On muuttunut iltapäivän väsymykseksi. Blääh. Tylsää ja ankeaa. Sain sentään alakerran imuroitua, pitäisi tosin edelleen pestä lattiat kun en sitten eilen saanutkaan aikaiseksi. Tiukkaa saattaa tehdä kyllä tänäänkin, mielenkiinto nollassa.

Keskenmenon jälkeinen totaalinen asian miettimättömyys on mennyt ohi ja nyt vasta mieleni alkaa todella hahmottamaan mitä tapahtui. Samalla kaavalla mieleni toimi silloin kun äitini kuoli, tuolloin vain se miettimättömyys kesti paljon pidempään. Ensimmäisiksi pariksi kolmeksi päiväksi lamaannuin täysin joka oli sikäli hullua, että tein kaikki jouluvalmistelut kuten aina ennenkin mutta jokin minussa oli lamaantunut, en osannut puhua kuin lapsille ja heillekin vain silloin jos kysyivät jotain. Aivan kuin en olisi ollut paikalla vaikka kuulin ja näin kaiken ympärilläni. Silti oli ulkopuolinen olo.  Lamaantumisen jälkeen tulikin silloin ylitoimeliaisuus, mieleni keino suojautua ajattelulta. Olin koko ajan liikkeessä, hoidin itse kaikki äidin kuolemaan liittyneet asiat, asunnon tyhjentämisen, kaiken. Keneltäkään en huolinut apua, en mihinkään.

Viime yö oli kamala. Heräilin moneen kertaan, enkä tahtonut saada edes unta uudestaan ja näin hulluja unia. Unia syntymättömästä vauvasta ja siitä kuinka päätin rangaista itseäni siitä että vauvaa ei ollutkaan lopettamalla syömisen. Jotenkin siinä unessa oli sellainen tunnelma että tiesin rangaistuksen olevan väärä, mutta minun oli vain pakko se toteuttaa. Jokin vei sen vauvan minun mahastani, suoraan mahan läpi leikkautumalla, enkä nähnyt mikä. Vauvan näin, se oli pieni onneton tikkuaskin kokoinen rääpäle joka koetti potkia viejäänsä vastaan. Senkin unen päälle heräsin siihen että pidin kädellä mahasta kiinni, aivan kuin suojatakseni lasta sisälläni. Alitajunta lienee alkanut tekemään surutyötä pois. Ihmisen mieli on viisas, vaikka ihminen sitä ei aina olisikaan.

Huomenna on ultra. Jotenkin sekin tuntuu valmiiksi pahalta. Viime yönä näin unta siitäkin kuinka lääkäri kysyy, millä perusteella kuvittelen saati kukaan muukaan, että tässä on keskenmennyt mitään? Täällähän tämä vauva heiluu, hän sanoo ja näyttää monitoria. Yllättäen tuokin uni herätti. Siinä vaiheessa olikin pakko kokeilla mahaa, onko siellä sittenkin elämää, onko se kasvanut. Ei nyt sentään, mutta kovin todentuntuisia unia oli viime yön kaupan. Toivottavasti ensi yönä ei ole unia. Minkäänlaisia. Vain hiljaisuus ja syvä uni.

Pitäkää nyt kaikki peukkuja että en ainakaan joutuisi siihen kaavintaan enää. En haluaisi. Vaikka sen tietää ettei se tätä tapahtumaa saa unohtamaan, saati edes nopeuta unohtamista, niin silti toivoo että kaikki tähän asiaan liittyvä olisi mahdollisimman pian ohi.

Kaikkia hulluja ajatuksia on tullut päähän. Ajatuksia joiden mukaan kaikki mitä odotusaikana koetti tehdä toisin olikin turhaa. Turhaan vaihdoin vitamiinitabletit toisiin, turhaan jätin lasagnesta homejuuston pois, turhaan lopetin tupakanpolton, turhaan sitä ja turhaan tätä. Nämä ajatukset on varmasti normaaleita, hullua niissä on se että itse kuitenkin tietää ettei mikään ollut turhaa. Se on vaan se tunne tuolla jossain. Pettymys. Sitähän se on, kun ehti jo ajattelemaan niitä vaaleanpunaisia vauva-ajatuksia. Sen verran pitkä aika ehti kuitenkin kulua positiivisesta tuloksesta, liki kuukausi.

Ajatukseen ehti jo tottua. Ja silti, vaikka se epäilys siitä keskenmenosta koko ajan tuolla jossain olikin, niin jollain tavalla sitä jo uskoi olleensa väärässä kun ne sydänäänet kuitenkin kuului. Uskoi että oma vaisto oli kerrankin harhautunut ja väärässä. Omaan vaistoonsa kannattaisi uskoa. Sitä kannattaa kuunnella ja sitä kannattaa uskoa. Jos muuta en tässä oppinut, niin sen ainakin nyt opin. Ja sen mukaan seuraavalla kerralla toimin. Siis mikäli luoja vielä sen seuraavan kerran suo.

Nyt Irkku lakkaa asian vatvomisen tältä erää ja siirtyy sen lattianpesun pariin, huvitti tahi ei.