Jos kohta tässä nyt on aiempinakin päivinä kärsitty, niin kaikki on ollut pelkkää harjoittelua eiliselle. En muista, että vielä kertaakaan fyysinen vointi olisi ollut niin kipeä kuin eilen tämän odotuksen aikana. Koko päivä meni tiukasti makuuasennossa, sotilaanikin kävin vessaan mennessä suunnilleen lähettämässä uusiin seikkailuihin, istua ei voinut kolmea minuuttia kauempaa millään. Niin paljon supistuksia, niin viiltäviä ja selässä jatkuva paineen tuntu, että aamupäivällä mietin jo ihan vakavissani sairaalassa piipahtamista.

Toivottavasti tämä päivä ei ole ainakaan pahempi, koetan sitkeästi pysytellä kotona ja menen huomenna käymään neuvolalääkärin katsottavana. Perjantaina olisi sitten jo se pelkopoli, sinne tahtoisin ehdottomasti selvitä ilman aiemmin sairaalassa käymistä. Olisiko laukaiseva tekijä nyt sitten murehtiminen teinin ja prinsessan asioista, en tiedä. Jo aamu lupasi eilen huonoa, toisen puolen kohdunkannatinlihakset kramppasi kerran toisensa jälkeen niin että liikkuminen oli vaikeaa, paikallaanoleminen taas mahdotonta.

Aamupäivällä sitten leikittiinkin jo supparileikkiä epäsäännöllisen säännölliseen tahtiin eli vartti ja supistus, puoli tuntia ja supistus, vartti ja supistus tai niin, sanotaan ennemmin että jalan oikaisu sohvalla ja supistus, vauvan potku ja supistus, vessassa käyminen ja supistus, yskähtäminen ja supistus ja välillä vain liikahtamatta olo ja supistus. Selvästikin liikkuminen, oli se sitten minun tai vauvan ja oli se kuinka vähäistä tahansa, sai eilen supistuksen iskemään päälle, mutta niin se sai sitten jo päivällä liikkumattomuuskin.

Iltapäivällä alkoi itsellä jo toivo hiipua välillä, onneksi supistukset pysyivät epämääräisillä väleillä ja osa niistä oli pelkkiä viattomia harkkareita. Ne sitten jotka ei olleetkaan harkkareita, tekivät sen verran kipeää että illalla kun sänkyyn menin, minua suorastaan särki kohdunsuulta. Siis aivan älytöntä. Onneksi yö on tehnyt taas tehtävänsä, eli nyt on olo siedettävä, kannattimet nyt tietysti paukahti jumiin heti sängystä noustessa ja molemmilta puolen, mutta supistuksia ei ole näkynyt kuin yksi ja senkin laitan "täyden" rakon piikkiin.

34+3. Vielä pitäisi saada venytettyä ainakin se puolitoista viikkoa. Ainakin se. Osittain haluttomuuteni mennä näytille johtuu myös siitä, että sisätutkimus pahentaa supistuksia, tiedä vaikka käynnistäisi koko saamarin homman. Ja tiedättekö mikä on hulluinta kaikessa? Viiden lapsen äiti, eli nainen joka oletettavasti ainakin tietää koska synnytys on alkanut, mietti illalla sänkyyn mennessä sitäkin, että voiko vauva syntyä tällaisilla poltoilla niin etten edes tajua synnytyksen käynnistyneen? Voiko se yksinkertaisesti putkahtaa kesken makoilun ulos, kuoleeko se siihen kun keuhkot ei kuitenkaan ole vielä täydessä iskussa, olenko minä kamala ja vastuuton äiti kun en mene lääkäriin tarkistuttamaan miltä alakerrassa näyttää jos tämä onkin sitä.

Eli juuri tätä perussettiä jota raskaana oleva nainen pystyy koska tahansa ja missä tilanteessa tahansa ajattelemaan. Kauhukuvia joita on helppo levittää omien silmiensä eteen. Järki sanoo että haloo pahvi, kai se mahdollista on, mutta niin epätodennäköistä että kannattaisiko olla ajattelematta, ja samaan aikaan jokin sanoo että apua kääk ja kamalaa, juuri noinhan minulle tietty käy, kun olen niin tyhmä ja itsekäs ja sekopää etten mene sinne lääkäriin enkä suostu sinne sairaalaan makaamaan ja kälä kälä kälä. Ole tässä sitten tasapainossa itsesi kanssa...

Juu. Haen nyt lisää kaffetta ja sen perään siirrynkin soffalle, laitan mafiapomon pyörimään ruutuun ja keskityn näkemään haavekuvia synnytyksestä jossa kaikki menee nappiin ja minä ja vauva pääsemme kotiin suunnilleen heti kun olemme jakaantuneet.