Suhtautumisestani kuolemaan. Okei, saattaa olla että suhtautumiseni on outo, kyseenalainen, jopa tuomittava. Mutta eikö minulla ole oikeus suhtautua siihen niinkuin suhtaudun? Rehellisesti?

Ei minua kuolema pelota, se on osa luonnollista maailmankulkua kuten mikä muukin tahansa. Minä tulen joskus kuolemaan kuten jokainen muukin täällä nyt oleva ihminen. Meistä kukaan ei tiedä koska se on, onko se tänään, huomenna tai kahdenkymmenen vuoden päästä. Ainoa mikä on varmaa, on se, että me kaikki kuolemme. Ja mitä sitten?

Ainoa mikä minua harmittaa valmiiksi omassa kuolemassani on läheiseni. Selviäväthän he siitä? Eiväthän he jää suruun asumaan? Ymmärtäväthän he sen, että se on osa luonnollista kulkua ja vaikka minä en ole tässä, minä olen heidän kanssaan? Se on ainoa asia joka minua pelottaa siinä hetkessä kun minä kuolen.

Tiedän, on väärin sanoa 37-vuotiaana miten haluaa oman hautaamisensa tapahtuvan. Mutta kun minä tiedän. Minä en halua ottaa määräysvaltaa siihen, miten minun hautajaiseni tai muistotilaisuuteni menee, mutta siitä minä haluan itse päättää miten ja mihin minut haudataan. Kai minulla on oikeus siihen?

Tiedän, kaikki tämä kuoleman ajattelu johtuu pitkälti siitä, kuinka monesti olen ollut kuoleman kanssa tekemisissä. Mitä sitten? Minulle se on helpompi näin, minä tiedän mitä on kun ihminen kuolee. Minä tiedän millainen tyhjyys astuu ihmisen silmiin mutta samaan aikaan minä tiedän, että kuollut ihminen on silti tuossa. Koskettamaan en pysty, mutta tuossa hän on, sydämessä ja lähellä, edelleen rakkaana. Kaipaan oikeastaan vain ääntä. Sitä että kuulisin äänen, jonka pystyn toki mielessäni aina kuulemaan.

Vaikka kuinka olen "vasta" 37-vuotias, tajuan, että se ei takaa sitä, että vielä kolmenkymmenen vuoden päästä olen täällä. Molemmat vanhempani olivat 46-vuotiaita kuollessaan. Tiedän että on typerää, lapsellista ja vaikka mitä, varautua kuolemaansa, mutta onko se sittenkään niin? Kunhan lapseni tietävät, että minä olen edelleen lähellä, paikalla, mukana, sydämessä, mitä sitten. He menettävät minut, mutta eivät he silti menetä minua.

Tosin joudun myöntämään, että kun minä kuolen ja siellä jossain mihin päädyn, ei olekaan vihreää ruohoa, lasteni ääniä, lintujen laulua, minä tulen olemaan pettynyt. Mutta hei, tämä elämä on tehty elettäväksi ja siksi en aiheesta jatka enempää. Minä olen onnellinen tässä ja nyt, ja siksikin minä toivon, että sitten kun kuolen voin kuolla juuri tällaisena päivänä, tällaisella hetkellä, kun olen onnellinen.

Jatkakaa kauniin ja hyvän pääsiäisen viettoa!