Sitä itse kullekin! Viikonloppu hujahti ohi vauhdilla, lauantaina kuskasin pojan kavereineen leirille ja sen jälkeen lähdettiin pienten kanssa TiTi-nallea tapaamaan Ikaalisiin. Kumma juttu, irkku ei itse pidä alkuunkaan TiTi-nallesta mutta lapsille tuo tuntuu olevan kova juttu. Junnu sekosi sukkiinsa totaalisesti talolla aina kun nalleja näkyi, voi sitä halailun määrää. Tiri-vauva keitti junnun kanssa ketsuppisoppaa ja ehtipä poika esiitymislavallekin laulamaan. Ei junnua ainakaan ujoksi voi väittää, sen verran rohkeasti tämä lauloi mikrofoniin Puuha-Peten.

Eniten hämmästystä aiheutti tosin spede. Tämä kun aristelee aina kaikkia uusia juttuja ja olin lähes varma, että nalletkin tulee aiheuttamaan pojassa kauhukohtauksia. Ja mitä vielä, toinen yritti jopa pusuttaa TiTI-nallea. Hassu lapsi. Takaisin tullessa piipahdettiin vielä syömään ja kyllä oli sakki kaikkensa antanutta porukkaa kun kotiin päästiin. Kummasti sitä virtaa löytyi kuitenkin uudelleen ja junnu ja rinsessa kuhkivat keskenään pitkin pihaa vielä muutaman tunnin.

Eilinen menikin sitten perustouhuissa. Pientä siivoilua, speden perässä juoksemista ja muuta vastaavaa. Spedestä on kehkeytynyt todellinen riiviö, kiellot aiheuttaa pojassa ainoastaan hervottomia naurukohtauksia. Naurukohtausten lomassa lattialle lentää mitä erilaisempaa tavaraa kaapeista, pöydiltä ja hyllyiltä. Kiva. Kirjahyllyn lasivitriinin ovet houkuttelevat järjettömän paljon pientä kokeilemaan millainen ääni niistä lähtee kun autolla kopistaa. Kiva.

Autot on muutenkin erityisen pop pojan mielestä. Aikaisin nuo oppii mitä niillä tehdään, poika kun ajelee autolla isoveikan perässä pitkin lattioita ja pärisee uskottavasti. Todellinen äijä siis. Kaiken kaikkiaan elämässä on niin paljon nyt vauhtia, että välillä jopa bloggaaminen on mahdottomuus. Hyvä kun muiden blogeja ehtii kunnolla lukea.

Ajatuksia olisi paljonkin, mitä pitäisi kirjata tänne. Päällimmäisenä tällä hetkellä Keravan surma. Olen jotenkin niin järkyttynyt ja kauhuissani tapahtumasta, etten osaa oikein edes kuvata tuntojani. Minunkin lapseni liikkuvat iltaisin kaupungilla. Kulkevat kävellen tai pyörällä kavereilleen. Niin kauan kuin omalle kohdalle ei satu ikävyyksiä, sitä ajattelee ettei sellaista voi tapahtua. Tämä Keravan tapaus osoitti sen, kuinka todellakin voi kaikkea tapahtua. Kukaan ei ole turvassa mikäli jollain naksahtaa päässä. Mitään muuta selitystä tapahtumalle en ole keksinyt. Voin vain kuvitella vanhempien ja sisarusten tunteet, sen surun ja vihan jotka tämä varmasti heissä herättää. Miten sitä uskaltaa omiaan enää ovesta ulos laskea, kun maailma on näin hullu paikka. Ja silti, pakkohan se on. Ei auta kuin toivoa että omille ei satu mitään. Voi kuinka toivonkaan voimia tytön vanhemmille ja läheisille. Ei tällaista kuuluisi kenenkään joutua kohtaamaan, ei missään tilanteessa.

Hiljaiseksi vetää. Ehkäpä menen vähitellen tästä tutkailemaan spedelle syötävää ja toivotan kaikille hyvää alkanutta viikkoa.