jos vaikka kuin. Että näin. Työviikko on onnellisesti ohi ja elämä on enemmän kuin mallillaan. Tai ainakin sinne päin. Miksi kukaan ei kertonut että paskan niskaan sataminen on usein tasaisin välein kertautuvaa mallia, häh? Jos kohta oli aivan taivaallisen ihanaa eilen se, että oma ope oli taas ruodussa, niin sen sijaan ei ollut alkuunkaan ihanaa se, että käytävällä rikottiin vaitiolovelvollisuutta oppilaan asioista ja vielä vähemmän se, että olen ollut niin idioottipässi etten ole tajunnut sanoa junnun luokanvalvojalle että työaikana minä olen TÖISSÄ, en junnun äiti.

Päivän ykkösparhaita uutisia oli ehkä kuitenkin se josta jo edellisenä päivänä sain vinkkiä naamiksen kautta; ensteksparhaalla työkaverilla on pysynyt kasvannaiset kurissa! Tai ei oikeastaan edes kurissa vaan poistettuina kohtina ja tilanne on edelleen sama, ei lisäosia näkyvissä! Mainittakoon että nämä kasvannaiset sijaitsi harvinaisen ikävässä paikassa, ts korvien välissä ja ainoa jonka sinne toivoisi itse kukin kasvavan on kaiketi järki. 

Toiseksi parhaiksi nousee ehdottomasti se, että spede on päikkärin mukaan "julmetun oppimiskykyinen ja sosiaalinen apinanpoikanen". Apinanpoikanen-nimitys johtuu puolestaan siitä että spedehän on kooltaan ÄIJÄ ja tästäkin huolimatta hän pesee ketteryydessä jokaisen ryhmässään. Kun lapsi vain osaa kiivetä, kun tämä vain osaa heitellä kuperkeikat sinne tänne ja minkä he sille voi että toisinaan lapsi saapuu välipalalle bäkkärillä.

No sellainenhan tuo apinanpoikanen on. Harjoitteli koko kesän niitä bäkkäreitä trampalla, siinä sivussa koetti tehdä kirjaimia ja numeroita paperiin ja kas, torstaina todistimme ensimmäisen ikinä syntyneen kakkosen elämää. Siis paperilla. Aiemminhan sinne on eksynyt kirjaimet L ja U, sillä kumpainenkin on lapselle ensisijaisen tärkeitä. Ihanaa huomata että ihan kaikki ei menekään käteen!

Sen sijaan ne jotka menee, menee tosissaan. Junnun asioita oli sittenkin käsitelty isommalla kädellä OHR:n kokouksessa jossa niitä ei olisi pitänyt edes käsitellä; lääkäri kun on vasta viikon päästä. Lopputulos oli tosiaan käytävällä huuteleva luokanvalvoja; jos tämä oli ennestään epäselvää jollekin kuulolla olleelle niin eipä ole enää, junnun asioita puidaan maanantaina erityisopen, pienluokan open ja luokanvalvojan toimesta ja hei, minut on totta tosiaan kutsuttu mukaan!

Jos vain se aika passaa, sehän on sitten vartin yli kaksi. Aha. Aika lyhyitä varoitusaikoja. Etenkin perheelliselle. Ensin kavahdin ja ajattelin etten prkl osallistu. Ja yhtäkkiä päätinkin että kiusallanikin olen ja istun paikalla. Ja tällä hetkellä taas arvon tilannetta. Tuntuu toisaalta superidioottimaiselta toimia yhtään mihinkään suuntaan ennen kuin lääkäri on sanansa sanonut. Etenkin kun luokanvalvoja ei ole edelleenkään toimittanut arviotaan lapsesta. Eikö tämä nyt ole himppasen pölhöä menoa? Taas mennään perä edellä puuhun ja lujaa...

No, minähän olen VAIN ohjaaja. Saako ampua? Oli miten oli, eilinen oli silti kaiken kaikkiaan onnistunut päivä vaikkakin kotiutuessani nähtävissä oli harvinaisen nyrpeä naama. Vähitellen se kotona oleskelu alkaa käydä ukon hermoille ja mikä onkaan tulos? Vttuuntunut, kttuuntunut ja tympeä mies jota ei kiinnosta mikään, kukaan tai missä. Pakkohan tuota oli piristää.

Astelin siis sittariin, ensin sinne kaasuteltuani ja hups, mukaan tarttui X-Box kinect, siis juuri se joka ei ollut ukon listan ykkönen. Koska ajattelin fiksusti päätin ostaa mukaan peliin WRC-2. Sitähän ukko paukuttaisi mennen tullen kotona ollessaan käsiohjaimella. Myönnettäköön että vaikkakin ukko oli lievästi tympeä niin kummasti pelikone, ja etenkin rallipeli, nosti tämän tunnelman ja sitä myötä ilmeen, toiselle tasolle.

Voin kertoa, alkuasetelman mukaan osui ja upposi. Sitähän en toki tiedä muuttuuko näkemys vielä ajan kanssa toiseksi. Ainoa mikä jäi ihan oikeasti kenkkuttamaan näin jälkeen päin eilisestä oli se ettei lapset kohdanneet; teini kun tuli töiden jälkeen ja ehti juuri ja juuri tapaamaan pojan 15v ja näiden kahden liuettua paikalta ysytti itsensä paikalle poika 17v tyttiksineen. Olenhan muistanut kertoa että nyt näitä miniäkokelaita on jo kaksi; pojan 17v ja pojan 15v tyttikset.

Karmeaa, itselleni minä nämä pojat tein ja tämä on tulos... No, ehkä minä saan vielä spedestä tai junnusta peräkamaripojat itselleni. Vaan jaa, oli kuinka oli, eilinen oli siis jälleen kerran ristiriitojen täyttämä päivä mutta näihinhän alkaa jo tottua. Vähin erin leijonaemo minussa on heräämässä ja palaverissa aionkin kyseenalaistaa sen kenen mukavuus on tärkeintä koulussa, oppilaan vai opettajan. Taidankin mennä ja kesyttää tämän pehkoni ihan vain omaksi ilokseni, se on siis moro ja kivaa lauantaita!