Käytiin eilen. Miehen siskon kanssa. Sain senkin kiukkuiseksi. Siis poliittisesti vihaiseksi. Jee jee, vähän olen taitava. Tuli puhe verotuksesta. Ihmetteli suunnattomasti samaa mitä itse olen ihmetellyt iät ja ajat. Siis verotuskäytäntöä. Eli omalla kohdallani verotus meni näin. Tulot 7000 euroa. Niistä pois YEL ja kulukorvaus hoitolapsista eli liki 4000. Verotettavaa jäi 3000, pikkasen yli. Josta sitten veroa liki 100 euroa. Huollettavia kolme, kaksi pienintä kun on miehellä. Velkaa talosta tarpeeksi.

Ja hänellä. Tulot 5000 euroa. Verot reilu 1000 euroa. Huollettavia kaksi. Missä äly? Tästä sitten lähtikin puhe rönsyämään tuloihin ja veroihin ja lapsiperheiden asemaan. Kas kun muistan itse niin hyvin kun teini oli pieni ja poika 12v vauva. Sain kotihoidontukea bruttona 4200 markkaa. Sitten tuli lama ja kotihoidontukea leikattiin. Sitä leikattiin minun kohdallani 1200 markkaa. Ja sillä samalla tasolla kuin vuonna 95 se on edelleen. Ei nousuja ole näkynyt. Ruoan hinta sentään on noussut. Ja asumiskulut. Ja bensanhinta. Ja kaikki mikä nyt vain voi nousta.

Revi siitä huumoria. Samalla keskustelulla käsiteltiin eduskuntavaalit. Kuinkahan moni kuuli miten lapsiperheiden asemaa ollaan nyt parantamassa. Kaikista eniten minua järkytti faktatieto jota Mannerheimin Lastensuojeluliiton joku tyyppi tarjosi radiohaastattelussa. Sanoma oli tiivistettynä ja silti rönsyillen seuraava: Lapsiperheiden tuet ovat jääneet lamavuosien tasolle. Indeksissä jossa katsotaan eri etuuksien nauttijoiden (mikä nautinto?) asemaa, lapsiperheet ovat pudonneet jo eläkeläisten ja työttömien alapuolelle, köyhyysraja on aikaa sitten ylitetty lapsiperheissä. Lopuksi kyseinen tyyppi noitui kuinka kipupiste on ylitetty.

Miten valtiovalta voi puhua syntyvyyden noston puolesta jos samanaikaisesti pitävät huolen siitä, että lapsista tulee luksusta johon vain harvalla on varaa. Miten samanaikaisesti voidaan puhua lasten päivähoitotarpeen ylikuormittumisesta, kun päättäjien toimilla pakotetaan jopa ne vanhemmat, jotka haluaisivat hoitaa omia lapsiaan pidempään kotona, viemään lapset hoitoon heti kun se on mahdollista. Miten voidaan parkua mielenterveysongelmien räjähdysmäisestä kasvusta jos kuitenkin työntekijät pakotetaan painamaan aina vain pienemmällä ja pienemmällä joukolla useamman tekijän hommat? Samanaikaisesti kun vain harvat voivat olla varmoja siitä että työpaikka säilyy perseen alla, ja vain harvat pääsevät nauttimaan vakituisesta työstä.

En mieti nyt asiaa enempää, tulen vain taas uudestaan kiukkuiseksi. Ja niin, ne eduskuntavaalit. Jokaisen, lähestulkoon, vaalilauseessa luki lapsiperheiden aseman parantaminen, joten jään nyt mielenkiinnolla odottamaan mitä tapahtuu... Aina aiemmilla kerroilla lapsiperheiden asioilla eduskuntaan ratsastaneet ovat voivotelleet myöhemmin kuinka samanhenkisiä ei ole tarpeeksi ja yksin ei muutoksiin pysty, mutta nythän siellä on sitten ainakin lupausten mukaan lähes kaikki samalla linjalla eli muutoksia pitäisi tulla. Tuleeko, pessimisti minussa nostaa tässä kohtaa päätään ja väitän, että ei. Palaan sopan ääreen, menen puristelemaan agressioni siskonmakkaroihin. P-le!