Eilen ehtoolla touhujen keskellä kuuntelin toisella korvalla Dr.Philiä. Sen verran huonosti kuitenkin että itse ohjelma jäi jollain tapaa seuraamatta, mutta loppu herätti irkun taas kerran miettimään. Ohjelman lopussa perhettä joka ohjelmassa oli vierailemassa autettiin antamalla näille lahjakorttia talon laajentamiseen ja huonekaluja 15 000 dollarilla. Hienoa. Mutta se mikä kiinnitti irkun huomion oli lähinnä se näkemys, että perhe asui liian ahtaasti.

120 neliöä ja kahdeksan henkeä, eihän se passaa. Vähemmästäkin elämä on hankalaa. Ja sitten se iski. Tajusin että meitäkin on kahdeksan. Neliöitä tosin vähemmän kuin ohjelman perheellä, niitä kun ei ole vaikka miten päin laskisi kuin 110. Ei meillä silti ole hankalaa. Tiivistunnelmaista tosin monesti, mutta ei hankalaa. Kolme lasta jakaa ison huoneen ylhäällä, teinillä on oma huone. Me ukon kanssa punkataan seuranamme Spede ja junnu. Keittiö on ainoa johon haluaisin lisää tilaa, eikä sekään johdu siitä että haluaisin väljyyttä, ehei, syynä on lähinnä se, että keittiömme on sen verran pieni että sinne mahtuu ruokapöytä johon juuri ja juuri saa kuusi henkeä yhtä aikaa syömään.

Jotenkin jäin tila-asioita miettimään enemmänkin. Tajusin, että jenkeissä taitaa olla yleensäkin ottaen vallalla tietynlainen väljyyden etsintä asumisessa. Se sama on vähin erin ajautunut meille. Talot, joita tänä päivänä rakennetaan ovat pääsääntöisesti tilavia, avaria ja joka tavalla tuunattuja. Keittiöihin pyritään saamaan keittosaareketta, ruokailutilaa, olkkareihin kuuluu usein korotettu katto niin että lampun vaihto kattovalaisimeen taitaa olla tikapuutouhua.

Jokaisella lapsella pitäisi olla oma huone. Vanhemmilla mielellään erikseen oma kylppäri ja pukeutumistila. Meillä on pieni suihkuhuone, vielä pienempi vessa ja vaatehuone. Eikä niitä vessoja todellakaan ole kuin se yksi. Silti, en ole huomannut että meillä olisi mitenkään riitaisat välit keskenämme siksi, että on ahdasta. Jos meillä riidellään, se johtuu kyllä aivan muista syistä kuin tilasta. Ja kun nyt tätä tila-asiaa tässä mietin, tuli mieleen tuo irkun ihana oma rakas Voldemar. Siis KAMOON!

Voiko autoon olla rakastunut? Mies tuumi kertana eräänä, että irkku on keski-ikäinen nainen joka tahtoo takamuksiensa alle Volvon. Tämä tuli miehen mieleen koska irkku nosti metakan kun ukko heitti ilmoille ajatuksen siitä, että vaihdetaan autoa. Voldemar! Vaihdettaisiin johonkin muuhun? Kamala ajatus. Irkku kun on ajatellut, että ajelee Voldemarilla niin kauan kun auton ei tarvitse niellä sisäänsä enää seitsemää ihmistä. Eli viisi vuotta, noin.

Ja kyseessä ei ole mikään habitus-juttu. Irkku ja Voldemar vain passaa toisilleen loistavasti. Tottahan irkku renunkin kanssa toimeen tuli, mutta ei siinä rakkaudenkipinät sinkoillut samaan tapaan kuin Voldemarin kanssa. Ja silti, irkku alkoi tosissaan miettiä, että onko sittenkin kyseessä snobioireilu. Juppi-ilmiö? Mutta voiko se olla? Koska en minä Voldemaria vaihtaisi Mersuun, en Audiin enkä edes Bemariin. Ehen! Ukko haluaisi Audin. Merkillistä. Ainoa johon irkku voisi edes harkita Voldemarin vaihtavansa olisi Voldemarin isoveikka, Volvo XC70. Ehkä. Mutta sekin on täysin kiinni siitä, miltä isoveikka tuntuisi takapuolen alla.

Kuulostaa muuten härskiltä. Poistun. Eihän tällaista kestä hullukaan, tällaista blogipervoilua *kjäh*