Junnun aikaisesta heräämisestä huolimatta nukuin pitkät yöunet. Jostain kumman syystä nukkumatti hiipi paikalle taas jo ennen yhdeksää ekan kerran, yhteentoista asti nukuin, heräsin, nukuin ja heräsin. Sitä se tekee kun ei voi antaa periksi ja ihan suosilla riisua päältään ja mennä suoraan peiton alle kun kahdeksalta siirtyy sänkyyn katselemaan televisiota.

Ja viime yönä en edes noussut vessaan. Missä se pissahätä nyt oli? Vai onko vauva vihdoinkin asettunut sellaiseen kohtaan, ettei paina enää? Seksiuniakaan ei näkynyt, sen sijaan näin unta äidistä. Äitiunet ovat harvinaista herkkua. Taitaa olla edelleen yhden käden sormilla laskettavissa äidin kuoleman jälkeen tästä näkemäni unet. Ja kuolemastakin tulee sentään ensi joulun alla kymmenen vuotta.

Viimeisen vuoden kahden aikana ne harvat unet on näkynyt. Tämä taisi olla ensimmäinen hyvä ja lämmin uni äidistä, uni joka ei jäänyt kiusaamaan, saati saanut oloa ahdistuneeksi. Hullu uni, sitä se oli, äiti siivosi käyttämätöntä jääkaappia meidän olkkarissa ja nauroimme katketaksemme kun hän levittikin maksamakkarat jääkaapin sisäseinään. Hetken päästä seisoimmekin jo äidin kanssa lumihangessa tienlaidassa keskellä ei mitään.

Joku sanoi joskus, olisiko ollut jopa siskoni psykiatri, että kuolleista ihmisistä ei näe unia, ennenkuin itse on valmis päästämään irti. Ja että unet ovat alitajunnan tapa käsitellä tapahtuma loppuun, tapa muuttaa ikävä ja surullinen asia joksikin joka on erilailla edelleen surullinen asia, mutta silti se ei tee enää niin kipeää. Jotenkin näin tuo selitys meni. Että ihminen päästää irti menneestä eikä jää siihen suruun enää asumaan. Onko näin, en tiedä.

Se, minkä tiedän, on se, että minä en ole osannut samanlailla surra äitiäni kuin siskoni, joka edelleen saa kyyneleet silmiin kun äidistä puhutaan.Siskoni, joka itki ensimmäiset viikot, joka oli niin syvässä shokissa äidin hautajaisissa että laittoi tupakaksi arkun vierellä kun tätä oltiin laskemassa maahan ja jota hetken kuluttua etsittiin ympäri kirkkoa, hautuumaata ja seurakuntakeskusta koska oli kadonnut sanaakaan sanomatta johonkin.

Minä vain en osaa surra sillä tavalla, en osaa itkeä, muiden nähden ollenkaan ja yksinkään en kunnolla. En osaa ajatella pelkkää hyvää kuolleesta, en osaa muuttaa tämän elämää kauniiksi ja virheettömäksi mielessäni. Siinä onkin ollut tekeminen, että olen kaikki nämä kymmenen vuotta osannut olla särkemättä vanhempien lapsien kuvaa mummostaan.

Miksikö en ole särkenyt sitä? Minusta kuusivuotiaalle ei voi, ei kuulu eikä pidä sanoa, että mummosi oli juoppo joka juomisellaan aiheutti loppuviimeksi oman kuolemansakin. Juoppo, jolle lapsenlapset olivat toki tärkeitä, niinkuin omatkin lapset, mutta joiden ohi ajoi aina viimeisinä vuosina viinanhimo. Viikko kuukaudessa täydellistä äitiä ja mummoa, kolme viikkoa viinahuuruissa ja osin lapsilta ja maailmalta kateissa.

Et sinä voi kuusivuotiaalle sanoa, miksi olet huutanut mummolle, että tämän on syytä kerätä tavaransa ja lähteä seuraavalla autolla takaisin kotiinsa. Ei kuusivuotias ymmärrä eikä tämän kuulu ymmärtää, että mummo onkin kännissä vaikka tämän piti hoitaa lapsenlapsiaan. Eikä sen samaisen kuusivuotiaan kuulu tietää sitäkään, että itse olet lähtenyt aikanaan kuusitoistakesäisenä kotoa juuri siksi, että et ole enää jaksanut elää sen viinan varjossa.

Eikä sen kuusivuotiaan kuulu tietää, että mummo kuoli viinakramppiin sinun pihaportaidesi viereen keskellä yötä yksin, ilman että kukaan edes kaipasi tätä ennen aamukuutta. Ne on asioita jotka kerrotaan lapsille sitten kun he ovat isompia ja kehitystasoltaan siinä vaiheessa, että osaavat sitä tietoa käsitellä eikä se herätä heissä hämmennystä, johon et voi vastata niin että he kykenisivät jo ymmärtämään vastauksiasi.

Voi olla, että joku on erimieltä, tai niin, varmasti onkin, mutta tämä on se tapa miten minä asian ajattelen. Täysin kertomatta minusta totuutta ei voi jättää, vaikka toisaalta, mitäpä tuo totuus lapsia hyödyttää. Silti, minusta heillä on oikeus kuulla oman perheensä historiasta, oli se sitten millaista paskaa hyvänsä.