Tälle aamulle ainoa kuvaava sana. Melkein voisi kirkua kiukusta ja harmituksesta. Tähän ikään ihminen on kehittänyt itselleen tiettyjä rutiineja, joiden rikkominen voi toisinaan jopa piristää mutta aamurutiinin ollessa kyseessä se ei todellakaan piristä. Ehei, lähinnä se aiheuttaa ketutusta, risomista ja valtavaa ärtymystä.

Olen aiemminkin kertonut siitä, kuinka tärkeä minulle on rauhallinen aamu. Ensimmäinen tunti sisältää minun omia heräämisrituaalejani joita ilman muutun äreäksi ja kiukkuiseksi. Jokaisella lienee omansa, tai niin, kaikilla ei aamurutiineja ole, ainakaan tarkkoja mutta eiköhän heilläkin ole joku tietty kohta päivästä jolloin rutiini on tärkeä. Kahvi- tai ruokahetki, töistäpaluu, iltahetki, joku. Minulle se on aamu.

Aamu on se aika, jolloin minä lataan akkuni päivää varten ja nautin rauhasta ja hiljaisuudesta jota tässä talossa muuten ei ole. Etenkin tiistaiaamu on erikoisspecial, tuleehan tällöin tohtori Kiminkinen ennen ykkösen aamutv-tä. Normaaliaamuni kuluu muutenkin ennen ykkösen aamutv-n alkamista kuunnellen ohjelmaa joka sieltä nyt minäkin aamuna tulee, mutta tiistai. Niin, olen koukuttunut tohtori Kiminkiseen. Aivan ihanan mukava lääkäri.

Olen jopa siinä määrin koukussa näihin aamurutiineihini, että herään ihan vain ne varmistaakseni puoli kuudelta. Kaava on aina sama, siitä ei poiketa kuin viikonloppuisin. Läppäriin virrat, vaatteita päälle samalla kun tepsuttelen keittiöön laittamaan kahvinkeittimen päälle, aamusauhut, kuppi kahvia ja läppäri syliin. Pelitilien tarkastus (kyllä, edelleen se travian), aamulehden nettisivut, pari blogia, toinen kuppi kahvia, vessaan ja pam, aamuohjelmat alkaa.

Hieman lisää netin puolihuolimatonta selailua samalla kun kuuntelen, nimenomaan kuuntelen, televisio-ohjelmaa. Ja kas, kun ylen aamu-tv alkaa on irkun akut täynnä virtaa. Vaan annapa olla jos tämä rauha rikotaan. Koko päivä on enemmän tai vähemmän pilalla. Aika harvoin sitä rikotaan ihan täysin, mutta viime aikoina on jonkinasteista häiriöä tuottanut työharjoitteluun lähtevä teini. Ei kuitenkaan siinä määrin, että se pilaisi päivän tai edes saisi murinaa aikaan, mutta aika paljon hyssytyksiä teinin kieppuminen aiheuttaa.

Tämä aamu onkin sitten täysin kategoriaa helvetti. En ehtinyt kuin juuri ja juuri kahvikupin ottamaan käteeni kun spede heräsi. Ja pahantuulisena tietysti. Ja toisin kuin yleensä, ei toivoakaan että olisi asettunut takaisin vielä nukkumaan. Ehei. Aika pian tuo onneksi asettui istumaan viereen nunnun ja tutin kanssa, mutta vain hetkeksi. Ei aikaakaan kun äitiä lätkittiin nunnulla. Haettiin auto jolla kolisteltiin läppäriä. Siihen samaan syssyyn hiippasi teini yläkerrasta kolisemaan, mutisemaan ja valmistautumaan lähtöön.

Pinna kiristyi, kiristyi ja kiristyi varsinkin kun tohtori Kiminkinen oli juuri alkanut ja minä en kuullut sanaakaan tohtorin puheista. En sanaakaan. Yksi pälpätti ja toinen lätki ja kolisi. Olisi tehnyt melkein mieli heittää kahvikuppi seinään ja tenavat siinä samalla ovesta ulos. Ja tätä samaa sontaa tässä on koko reilu tunti harrastettu. Teini lähti, mutta spede potkii, tönii, heittelee nunnulla, autolla, kiipeilee sohvan selkänojalle niin että sydäri on lähellä muutaman minuutin välein.

Ja kaiken kruunaa yläkerrasta kuuluva herätysääni. Kuka lie laittanut kännykkäänsä herätyksen päälle, mutta eipä tuohon kukaan kuulosta heräävän. Ja samalla kun oikein ketuttaa, risoo ja pännii, iskee kaikkien äitien pahin vihollinen. Huono omatunto. "Olenko itsekäs kun pidän niin tiukasti kiinni aamutunnistani? Kun koetan olla huomaamatta ketään?"

Loppujen viimeksihän minä olen käytettävissä aamusta iltaan sekä tietysti yöllä. Kuten nyt viime yönäkin junnun nähdessä omalaatuisia unia ja kätistessä. Sitä pohjaa vasten se yksi ainoa tunti EI voi olla liikaa. Ei vain voi. Pitäisikö tässä herätä helketti soikoon neljältä että ehtisi sen yhden tunnin olla ilman häiriötekijöitä. Perkema.

Menen nyt rähjäämään itsekseni. Tässä muukaan auta. Per.....