Ottaa arkipäiväfiilis taas päälle. Jotenkin sitä on ollut kaksi päivää ihan kuutamolla, ei ainoastaan Jokelan tapahtumien seurauksena, eilinen meni kyllä osittain jo Speden, junnun ja prinsessan piikkiin. Edellinen yö kun oli kovin kovin levoton. Ensin herätti junnu, kurkkuun koskee, nenä on tukossa, anna kaakaoa, anna vettä, kurkussa on jotain. Mistä hitosta se sen kaakaon sai päähänsä, sitä kun ei ole öiseen aikaan tippunut enää vuoteen pariin... Ei sen puoleen vettäkään muulloin kuin jos on ollut suunnilleen hätätilanne.

Spede nukkui kuin tukki vielä siinä vaiheessa, kello näytti hieman yli kolmea ja enpä tiedä, olisiko tuo sitten nukkunut kuinka hyvin ja kuinka pitkään, iltavelli kun vaihtui peruna-ruusunmarjaversioon. Ainakaan heräämistä ennakoivaa murinaa ei kuulunut, eli oletettavasti ainakin tunnin tuo olisi ollut vielä kuutamolla. Siis olisi. Ellei tilanne olisi jatkunut meidän makkarissamme. Kas kun seuraavana ovella seisoi prinsessa. Jolla oli kaikki päin puuta. Pahoja unia. Mahdottomuus saada uudestaan unta.

Rehellisesti sanottuna, nukuin edellisenkin yön niin huonosti, että pään repeäminen oli lähellä jo siinä vaiheessa. Ei helketti, ainoa jonka kohdalla äireen herättäminen on enemmän kuin sallittua, nukkui ja kaksi, jotka ei enää juurikaan herätelleet, herättivät vuoroin äireen syvästä ja erittäin tarpeellisesta unesta. Ja niin. Koska Spede kuitenkin evästelee aina öisin meidän vuoteessa, en voinut prinsessaa viereenkään ottaa. En sen puoleen jalkopäähänkään, mihin olisi ollut kovasti tulossa. Miksikö? Ei ole kuulkaa kamalan kivaa ja äidillistä havahtua siihen, että on juuri potkaissut lapsensa unissaan alas sängystä.

Ratkaisuksi ehdottamani siskon vierusta ei käynyt. Ei niin millään. Siinä vaiheessa olin jo itse niin hereillä kuin vain hereillä olla voi, korpeentuneena, väsyneenä ja vaikka minä. Kello läheni neljää ja minä seison eteisessä juttelemassa, suostuttelemassa ja maanittelemassa prinsessaa, joka on päättänyt että ei edes kuuntele enää mitä tälle sanoo. Lopulta neiti sai aivan kuin ahaa-elämyksen, kysyi jos voisi mennä siskon viereen. Siskolla kun on leveä vuode myös. Just.

Tässä vaiheessa oli jo sitten Spedekin herännyt jatkuvaan makkariralliin. Kiukkuna, kärttynä ja malttamattomana, kun tissi seilasi eteisessä. Ja tietäähän sen, jos toinen on syönyt illalla kunnon apetta mahan täydeltä, niin ei tällä nälkä ole vielä siihen aikaan. Mutta tissi on tissi, ja se on saatava yöllä herätessä, ei sille mitään mahda. Niinpä Spede söi ja aloitti sen päiväisen rähinän, kun maha nyt oli ihan hieman liian täynnä... Mikäs siinä, liki viiteen vaihdeltiin ukon kanssa Speden keikuttajaa. Mahan päällä taputtelijaa. Tyynnyttelijää. Jösses niin.

Ihan hieman oli tällä akalla pää sekaisin kun kello soi. Ei se kuulkaa sellainen parin tunnin uni aamutuimaan saa ihmistä enää virkistymään, päin vastoin, vie viimeisetkin patit. Eilinen meni siis haukotellessa, mietiskellessä ja manatessa. Surressa. Televisioa seuratessa. Itse asiassa, olen huomannut, että näitä Jokelan tapahtumia en pysty seuraamaan muualta kuin YLEn kanavilta ja netin kautta Hesarin ja YLEn sivuilta. Kaikki muu tuntuu jollain tavalla makaaberilta, otsikot sirkushuvien haulta. Jotenkin tuntuu, että muut lehdet ja tietolähteet hakevat vain sitä sensaatiota tapahtumien kulusta. Jotain jolle paukuttaa käsiä ja jeesustella.

YLEn kanavilta katsoin muistojumalanpalveluksen ja keskusteluohjelmia Jokelan tiimoilta, ja sieltä poimin sellaisen viisauden, mitä en ole tajunnut omassa pienessä päässäni. Eräs nainen joka on työskennellyt paljon ns ongelmanuorten parissa totesi sen, mikä on itsestäänselvyys heti kun sitä ajattelee. Koulujen ja opettajien on saatava jollain ihmeellä se muutos aikaan, että yksikään oppilas ei tunne olevansa vahvempi kuin koulu tai opettaja. Sama pätee kuulemma vanhempiin, siinä vaiheessa kun lapsi tuntee olevansa vahvempi kuin vanhempansa, on ongelmat jo pääsääntöisesti alkaneet. Viisaita sanoja.

Ja arkipäivään takaisin. Ajattelin yllätys yllätys, leipoa. Juu. Että näin. Nyt siis menen tuonne. Moro ja rauhaisaa persdaakia kaikille.