Hah pah ja prkl jos tarkkoja ollaan. Aika-ajoin minulla on tapana kuunnella tuuban kautta minulle teini- ja teiniaikuisvuosista tärkeitä kappaleita kuten U2, musiikki jonka aina yhdistän hyvään ja pahaan, Hanoi Rocks, jonka yhdistän aina hyvään ja menetyksien ensimakuun ja Bon Jovi jolloin mentiin kovaa ja korkealla. Älkää kertoko tätä lapsilleni, minä en ole aina ollut lapset edelle laittava kuuden lapsen äiti vaikka siltä näyttää.

Oli aika jolloin U2 ja Prince määritti elämäni. Elämä oli kaunista, ihan joka tavalla, hyvää, edelleen joka tavalla, ja turvallista kuten 13-vuotiaan elämän kuuluukin olla. Samaan aikaan elämääni hallitsi Dingo, jopa mummo, jolla asuin, diggaili mokomaa. Tärkeämpää kuitenkin oli mummun alakerrassa asuvan serkkutytön, sen joka inhosi minua koska olin pentu, U2 ja Prince-kokoelma.

Serkkutytön hyllyltä selvittyäni oli ohjelmassa Hanoi Rocks, rakkaus joka ei ole vieläkään antanut otettaan, Razzlen traaginen kuolema, jäähyväiskeikka joka sai itkemään kuin viimeistä päivää ja kiroamaan Vince Neilin alimpaan helvettiin. Vähitellen julisteet seiniltä oli pakko ottaa alas ja keskittyä World Aidiin ja Afrikkaan ja kaikkeen siihen suruun mitä nälänhätä toi. Sitten tuli Miljoonasade ja kaikki ne laukaukset viulukotelossa puhumattakaan matkasta pesuhuoneesta keittiöön. John Cougar Mellencamp ja Paper in the Fire.

Ja GNR. Voi hevonpeppu. Welcome to the jungle, kuuma kesä, minä, elämäni muka-rakkaus ja paras ystävä. Tie auki taivasta myöten, olisi Miljoonasade sanonut. Ja sitten tulin minä. Yhtäkkiä sen kaiken keskellä istuin minä, kaksikymppinen esikoisensa maailmaan saattanut äiti jonka mielessä soi vain Take me down to the paradise city. Ja Minä rakastan sua, kun näin lapseni ensi kerran.

Siihen Paradise cityn ja Minä rakastan sua väliin oli mahtunut sydämen särkyminen, abortti ja maailman hajoaminen. Lapsesta oli tullut osin tahtomattaan itsenäinen ihminen jonka elämään ei enää kuulunut alkoholisoitunut äiti sen enempää kuin rikkoutunut kotikaan. Mielessä soi aina vuosi 85´kun tapasin siskoani sijaiskodissa ja koetin koota paloja elämästäni ennen sitä Minä rakastan sua-hymäilyä.

Show must go on, sanottiin. Äidille ja kahdelle natiaiselle se ei ollut kummoinen temppu mutta kun siihen yhdisti murrosiän psykoosiin sairastuneen pikkusiskon ja aivan viimeisillään olevan raskauden, se ei ollutkaan enää niin helppo nakki. Elämää ei helpottanut se äiti joka oli alkoholisoitunut ja joka onnistui sotkemaan kaiken kertoessaan pikkusiskon hoitosuunnitelmasta tai itkiessään puhelimeen kuinka epäonnistunut hän oli.

Ei sitä tehnyt tosin helpommaksi se isäpuolikaan joka itki puhelimeen vaikka ei antanut koskaan minkään koskea itseensä tai sukulaiset jotka ihmetteli miten se viimeisillään raskaana oleva nainen jaksoi sen kaiken. Kaikista vähiten sitä helpotti pikkusisko joka lehähti kuin varpunen syliin kun pullataikinasisko kävi tätä tapaamassa luvaten maan ja taivaan kunhan sisko veisi tämän pois ja pitäisi vain sylissä.

Ja niin tuli poika, joutuen suoraan keskolaan. Äiti jätti tämän itkien koko matkan kotiin. Jos se ihminen oli kuvitellut että matka kotiin on yhtä pitkä kuin edellisenä talvena, samalla kun katseli niitä puiden latvoja tai niitä peltoja, tämä totesi että niin ei ollut. Matka oli pidempi kuin koskaan ja edellisen talven Myrskyn jälkeen ei ollut mitään. Ei sittenkään että se oli soinut kun hän istui takapenkillä, katseli peltoaukeaman yllä lepääviä tähtiä ja syytti itseään siitä että ei ollut lähtenyt matkaan aiemmin. Vain tunti, ja hänen ei olisi tarvinnut laskea kättään kuolleen isänsä rinnalle vaan hän olisi ehtinyt sanoa että kai tiesit että rakastin.

Ja sitten tuli Tommi ja Klaani. Puolittain toipunut sisko. Selvinpäin oleva äiti joka jakoi ilon levystä jonka nainen oli kaivanut esiin joululahjojen joukosta ja jonka paperit tämä teippasi takaisin yhtä kauniisti kuin se marketin myyjä konsanaan.

Eilen minä kuuntelin sen Klaanin. Muistamatta että se oli salaisuus jonka jaoin äidin kanssa yli kaksitoista vuotta sitten. Ennen sitä joulua jolloin kannoin äidin eteiseen, ennen sitä joulua jolloin uskoin että lukemat, oli ne mitä tahansa, kertoo elämästä. Ennen kuin tiesin, että äidin aika oli ihan kohta, tai oikeammin juuri sillä hetkellä. Vain viikko ennen sitä aikaa kun äidin aika oli täynnä. Minä en muistanut sitä kaikkea.

Muistin nuoruuden, muistin siskon joka itki ja pyysi päästä kotiin. Muistin äidin joka vuoroin makasi sammuneena, vuoroin oli äiti. Mutta sitä levyn salakuuntelua mitä en aiemmin muistanut. Muistin anopin joka otti syliin ja lohdutti. Muistin kaiken ja itkin. Itkin äitiä, itkin Inaa, itkin siskoa. Itkin sitä anoppia joka rakasti ja välitti ja joka oli ollut monta aikaa siinä tottuneena siihen, että minä olin sama kuin vain minä enkä suinkaan perheyksikkö johon voisi turvautua. Itkin itseäni ja kaikkea sitä kipua minkä kanssa olen elänyt ja elän. Ja itkin sitä sitkeyttä mikä minusssa on ollut omien lasteni kanssa.

Itkin himppasen jo ihan varoiksi sitäkin jos he jäävät äidittä nuorina kuten minä. Vain yhtä oikeastaan toivon. Jos minun aikani on mennä 46-vuotiaana kuten oli sekä äitini että isäni, toivottavasti heistä ei ole kukaan se joka minut löytää. Vaikka se on kaunein lahja minkä äidilleen voi antaa, on se myös raskain taakka minkä lapselle voi ojentaa.