Siinäpä se onkin juuri se huudahdus joka passaa paremmin kuin hyvin eiliseen päivään. Sillä APUA!-huutelulla lähdettiin liikkeelle jo aamulla siinä silmät lupsuen nautitun kahvikupposen ääressä. Aika pian siinä tosin se silmien lupsuminen unohtui, pääsin näet tosissani huutelemaan APUA vaikkakin vain ajatuksen tasolla. Kävipä näet niin että hieman seiskan jälkeen hölköttelin yläkertaan herättämään prinsessaa ja junnua.

No siinä hölkötellessä ei vielä apua tarvinnut huudella mutta yläkerrassa sitten saikin, junnu näet aloitti heräilyoperaation yskimällä niin hakkaavaa, kuristavaa ja kurkkua raapivaa yskää kuin vain ihminen voi. Itkemäänkin tuo tirahti samantien kun sai kammettua itsensä puoli-istuvaan asentoon, aika äänetöntä ja haukkuvaa itkua se oli mutta kyyneleissä riitti sitten senkin edestä. Minä suuntasin alakertaan junnun pihistessä perään ettei hän saa henkeä. Tiesin.

Kolme annosta avaavaa, eka kun tuli samantien yskänpuuskassa ulos, taputtelua selkään, hierontaa rintaan, silmien kuivailua. Ou fakin nais, reilu tunti ja tämän pitäisi suunnata työmaalle. Pikaisen diagnoosin omassa mielessänikin ehdin siinä jo tehdä, yskästä päätellen junnuun oli iskenyt kurkunpäätulehdus ja jostain ilveestä, liekö pelästymisestä, pakannut astmakohtauksen herätessä päälle. No, tästä apua-osiosta sentään selvittiin aika pian, ukko kun oli menossa vasta yhden kanttiin töihin ja minähän pääsisin jo kahdelta.

Kasin jälkeen junnu istui jo nojatuolissa kuumaa teetä ja limaa oksentaen ja henkikin alkoi kulkea taas normaaliin malliin vaikka ääni vielä hukassa olikin. Vaan olipa se sitten kiva tapa lähteä työmaalle suuntaamaan itseään. Yhdentoista kanttiin päivällä soittelin pojalle ja käskin tämän ottaa tuplasatsin avaavaa, kahdentoista jälkeen tarkistin vielä ukolta mikä lapsen vointi oli ja parempaan päinhän se joten eipä hätiä mitiä! Sain siis jatkaa työmaalla hilpeällä tahdilla.

Tai niin. Hilpeällä ja hilpeällä. Haastattelijani oli soitellut näytön vastaanottaneelle opelle ja totta tosiaan. Nyt vasta onkin kaksijakoinen olotila ja kertakaikkisesti melkeinpä niinku pelko prsiissä. Ihan oikeasti tässä tuli mieleen että mihin ihmeeseen sitä on päätään taas tuuppaamassa. Kollegoiden kommentit ei tilannetta helpottaneet yhtään sillä yleinen mielipide tuntui olevan lähinnä "no hetikö sitä on vaikeinta mahdollista tarjottava". Nii-in.

Vaakakuppi on nyt himppasen epäkunnossa tällä hetkellä sillä oikeasti siinä painaa useampikin asia. Ihan ensin kuka hullu kieltäytyy pitkästä sijaisuudesta? Ne kun näyttää täällä olevan varma keino pysyä jatkossakin pitkien sijaisuuksien parissa ja ajan mittaan kenties jopa päästä vakinaiseksikin. Siis oikeasti? Mutta toisaalta. Työ on takuuvarmasti rankkaa. Siis rankkaa. Aivan takuuvarmasti ensimmäiset viikot menee ihan pelkän luottamussuhteen rakentamisessa ja sittenkään ei ole takuita siitä että sitä suhdetta saa rakennettua.

Eikä yksin sekään mutta kun minä olen sitten koko koulupäivän kiinni ohjattavassani, siis juuri siinä yhdessä. Ja se kiinniolo jatkuu aina siihen asti kun ohjattava poistuu iltapäiväkerhosta sitten joskus. Sen jälkeen suuntaan kotiin ja ainoa aika palautua siitä päivästä on se hetki jonka istun autossa kotimatkalla eikä se matka vie kauaa. Kotona tartun sitten samoihin hommiin joita olen tehnyt päivän; autan tehtävissä, ojennan käytöksessä ja erottelen riitapukareita ja toki lisään niihin toimiin vielä sen normaalin kotielämän pyörittämisen pyykkeineen, ruoanlaittoineen ja siivouksineen.

Hankalaa kuulkaa, sitä tämä on. Toivonkin jotenkin hassusti että saan vastauksen omiin mietteisiini siinä haastattelun aikana. Että saan sen varmuuden siitä että teen oikein tilanteen kanssa. Että valitsen oikein. Tosiasia kun on se, että en epäile hetkeäkään ettenkö työmaalla selviä tehtävissäni mutta niin, jos tulen joka kerta kotiin takki tyhjänä niin mitä siitäkään tulee? Täällä kun kuitenkin odottaa useampi tenava kotiinpalaavaa äitiä ja äiti jonka aivot on jääneet työpaikan narikkaan tuskin on sitä mitä lapset tarvitsevat.

Hankalaa. Hankalaa on tämä. No, eipä tässä auta kuin katsella ja kuulostella. Sen verran kuitenkin toivon että saan edes muutaman tunnin aikaa harkita päätöstäni JOS haastattelija on sitä mieltä että minä olen siihen työhön passeli henkilö. Ettei sitä lopullista päätöstä tarvitse tehdä juuri sillä hetkellä ja siinä vaan ehdin kotona vaihtaa muutaman sanan ukonkin kanssa asiasta. Huoh. No, tämä tästä. Josko sitten valmistelujen pariin eli se on moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko!