Jos kohta perjantai meni juosten ja osin jopa murehtien niin kuulkaa, lauantaina kumpaisestakaan ei ollut pienintäkään merkkiä ilmassa. Sain eilen niin paljon positiivista tuulta elämään että jes! Poika 17v käväisi kotosalla, tämä oli viimein ottanut ja jutellut opettajansa kanssa ja kas, kouluhommat vaikuttaa suht selviltä. Korvattavaa toki on mutta opettaja oli ollut fiksu ja todennut pojalle, joka murehti syntymäpäivänsä osumista kesäkuulle, että toki he mielellään ajattavat oppilaita ajo-opetuksessa kesälomallakin paitsi silloin jos oppilasta ei kiinnosta koko koulu. 

Omat aivot, nytkö ne alkaa löytyä? Toivottavasti! Siinä samalla kun poika piipahti kotosalla tämä piipahti myös ukon vanhimmalla siskolla, siellä kun oli suvun nuorin tulokas ukon nuorimman siskon kanssa kyläilemässä. Meille pikkuihmettä oltiin jo käyty esittelemässä kotipihassa mutta juuri sillä hetkellä ei spedeä lukuunottamatta muita ollut kotona. Myös poika 15v piipahti myöhemmin ukon vanhimmalla siskolla pientä miestä tapaamassa joten kokolailla me kaikki olemme nyt ihmeen päässeet näkemään.

Siinä päivän mittaan tuli juteltuakin pitkään ja hartaasti juuri ukon vanhimman siskon kanssa. Ihan turhaan minä murehdin tämän suhtautumista tähän aivopiereskelyyn jota keskimmäinen sisko harjoitti. Eipä hänkään ollut moista osannut odottaa ja totesikin että hei, sinähän olit ihan omassa maailmassasi koko kummitytön synttäreiden ajan ja aivan kaikkia kohtaan. Niin. Niin minäkin sen olin ajatellut etten mielestäni antanut oikein kenellekään sen kummempaa huomioa siellä. 

Ukko siitä minulle mainitsi vielä myöhemmin, ei siis siitä että hengailin omissa oloissani vaan siitä että ei se vanhin sisko käännä selkäänsä missään tilanteessa. Ei varmastikaan, olemmehan me huutoraivonneet toisillemme, kiukutelleet kuin pikkukakarat keskenämme, saaneet jopa appiukon säikähtämään mökkimaisemissa niillä kerran sattuneilla itkupotkuraivareillamme. Isomummun poismeno oli meille molemmille yhteinen kipu ja minä taisin olla ainoa joka oikeasti ymmärsi kuinka iso se kipu olikaan ukon siskolle.

Minä olen nähnyt maailman hänen silmiensä kautta ja hän minun ja onko mitään mikä opettaisi toinen toisesta enempää? Minun on aina ja iankaikkisesti pakko myöntää että kahta minä rakastan omien lasteni ja siskoni lisäksi; ukkoa ja tämän siskoa. Jäin oikein miettimään mikä meidät voisi erottaa ja ainakaan vielä en sitä keksinyt, niin paitsi tietysti kuoleman. Ja niin, paniikkihäiriöstä kärsivä vanhin sisko ei edes luota sataprosenttisesti kehenkään muuhun kuin äitiinsä ja minuun, oli sitten kyse mistä tahansa ja erityisesti silloin jos kohtaus on iskemässä ylle.

Minun on aina ikävä, niinkuin hänenkin. Loppupäivä menikin lötkötellessä kunnes hups, vanhin siskoista soitti ja totesi nuorimman miehen pitäneen pimennossa sen että talo alkaa olla asumiskunnossa. Arvatkaapa mitä tapahtui? Ei mennyt kuin hetki ja hops, minä olin sopinut siivoavani koko torpan katosta lattiaan sillä nuorin sisko ei siihen kykene, kiitos keisarinleikkauksen. Ehkä he voivat muuttaa jo ensi viikonloppuna?

Lauantaita väritti myös erinäiset keskutelut ukon kanssa, kaiken kaikkiaan päivä oli pelkkää plussaa mutta myönnän. Niin paljon keskimmäisen siskon puheet sattuu että en minä edelleenkään osaa olla minä. Jo siksikin toivotan hyvät pyhät ja se on moro!