Olen ollut himppasen hukassa junnun kohdalla jo iät ja ajat. Olen löytänyt, taí ehkä en, sen mikä pitääkin. Niin. Olen siellä junnun luokassa ohjaajana. Aika haastava tilanne noin äidin silmin, tuskin lapsen. Tiedättekö kuinka vaikeaa on olla sanomatta pullikoivalle lapselle että haloo, jos nyt ei touhu lopu niin polkupyörä lähtee takaisin talvivarastoon?

Kuinka vaikeaa on sanoa lapselle, joka on siis omien kupeidesi tulosta, että jos nyt ei touhu lopu niin hittolainen sentään voit toivottaa viikkorahalle heipat. Olen siis purrut kieleeni kerran jos eräänkin. Ja silti. Yllättävän helppoa. Olin etukäteen varma siitä että koko touhu menee söhläykseksi. Hei äiti on täällä, ei mun tartte kuunnella muita! Ei. Siihen se EI onneksi ole mennyt mutta joo, erinäinen määrä keskuteluja äidin asemasta luokassa on käyty.

Tyyliin "EN OLE ÄITISI". Junnu on oikeasti fiksu. Kaverit onnitteli tätä siitä miten hienoa on että tämän äiti on luokassa ja olihan se junnusta hienoa; ekan tunnin ajan. Sen jälkeen äiti on muuttunut kamaluudeksi. Kun ei mitään saakaan helpommin. Ei se hyväksy eikä pehmitä tietä. Se on ällö-äiti. Tottakai! Mikä muukaan? Suurin ongelma lienee se että tämä heijastuu kotiin; kiukuttelua, ärsyyntymistä, inhotusta.

Kun et ole kiva. Olet tyhmä. Ja sitä satoa korjaan iltapäivät vaikka kuinka koetan erotella nämä kaksi, minut ohjaajan ja minut, äidin. Vaikeaa on tämä mutta ehkä jään ja jäämme henkiin. Silti, en suosittele! 

Muitakin ihmeellisiä asioita on tapahtunut. Prinsessa etsi itselleen virvonvarvon-asua. Minä hain vintistä mekon jota rakastan. Mekko on täyttä villaa, painaa siis paljon, ja ommeltu minulle kun olin 17v. Ompelijana toimi sen aikainen anoppikokelas, ihminen jonka kanssa luulin viettäväni loppuelämäni.

Rakastin, rakastin ja rakastan edelleen. Tämä anoppikokelas kuuluu samaan ryhmään kuin eks-anoppi, mistä hittolainen niitä saa. Muistan hetken kun mekkokankaat ostettiin. Muistan hetken kun sitä leikattiin. Muistan kun sitä ommeltiin. Muistan kuinka anoppikokelas opetti piilo-ompeleen. Muistan kaiken kuin eilisen nyt kun sen mekon kaivoin esiin.

Eikä se ole mikään mekko-mekko, se on täyttä villaa oleva nilkkoihin ulottuva kellomekko. Arvatkaa kuinka rakastin sitä aikoinaan? Arvatkaa kuinka rakastan edelleen? Ja minä sen prinsessalle ja miten kävi? Ei prinsessa siihen mahdu. Ei ei. Se sijaan minä, 40v, mahduin tuosta vaan mekkoon joka ommeltiin kun olin 17v. Aivan kuin hyvän hansikkaan olisi laittanut ylleen.

Prinsessa harmittaa suunnattomasti. Sitä pettymyksen määrää ei mitata litroilla tai kiloilla. HÄN ei mahtunut ÄIDIN mekkoon. HÄN. ÄITI. Hävettää. Nolottaa. Vtuttaa. Miksi annoin kokeilla. Tiedänhän minä että olen kuivan kesän orava mutta silti. En minä tahdo että lapseni tuntee itsensä erikoisen isoksi. Minä tahtoisin, lapsen itsensä vuoksi, että tämä saisi olla yhden päivän kokoa prisessa.