Että jatkuvasti on aamu. Tai ilta. Aamu ja taas ilta. Hyvähän se tietysti on, mutta silti. Nuorena, siis silloin hilpeinä teinivuosina kun odotti täyttävänsä ensin 17 (mikä rajapyykki sekin oli) ja sitten saavuttavansa täysi-ikäisyyden rajan, tuntui että aika matelee. Sitä ongelmaa ei ole enää ollut aikoihin. Oikeastaan sen jälkeen kun on lapsia tehnyt, on välillä kaivannut nappia josta painaa, niin että aika edes hieman hidastaisi kulkuaan. Vielä eilen teini nukkui nojatuolissa parin viikon ikäisenä, jalat levällään lonkkatuen tukemana ja nyt se ajaa skootterilla ja suukottelee poikaystäväänsä. Voi aika, mihin menet?

Kiitävä aika on tosin kätevä tässä odotusaikana. Viikot vähenee ja nainen levenee. Tai no, ei levene, mutta paksuuntuu. Mies ehdotti vapaapäivä touhuksi kaupalle menoa ja kahviossa donitsien syöntiä. Voi hyvänen aika sentään, johan minä olen itsekin kuin donitsi. Reiällinen sellainen. Joten antaapa nyt olla. Eikä minua suoraan sanottuna kiinnosta yhtään kaupoille lähteminen. Mukavinta olisi tehdä jotain kunnollista, maalailla tai nikkaroida tai jotain. Jään siis miettimään tätä työstöongelmaa ja kehittämään ideoita mitä tekisin.

Ps. Tänä aamuna ei sukka kastunut. Koiruus kuorsaa sohvallaan niin että saa kiittää onneaan siitä ettei talo ole rapattu...