No johan on perkema! Miehen nuorin sisko täyttää vuosia. Sen kummemmin asian tiimoilta ei kekkereitä järjestetä, toinen sisko oli leiponut kakun, akkalaumalla kahvittelevat illansuussa. Ukko on töissä joten ei osallistu, ei tuo kyllä ole akkakaan sen puoleen. Perinteiseen tyyliin oli tarkoituksena, että minä osallistun kahvitteluun lasten kanssa, ukkoa paikaten jälleen kerran. Vaan kuinkas sitten kävikään. Oli laiskuus iskenyt siskolle. Ei ollutkaan sitten jaksanut leipoa kuin sellaisen pienen. Kakkusen. Että "tarkoitus oli, mutta tuota tuota"...

Kyllähän sitä nyt itsekin tietää olevansa pikkumainen, ja tietää kuinka typerää on "paikata" toisen sanomista toteamalla, että "ei haittaa, ei me oltaisi oikein kyllä päästykään". Että älä huoli, tiedän, että aioit toki meitäkin kysäistä synttärikahville, mutta tokihan ymmärrän, että aineet loppui kesken leivonnan tai et ehtinytkään tai ihan vain päädyit siihen, ettei me kuitenkaan tulla. Että vaikka tämä synttärisankari on teistä sisaruksista SE ainoa jonka joka kekkereihin on suunnilleen vaikka puolikuntoisina tultu, niin toki tajuan, että tällä kertaa arvasit ettei me päästä. Oletit varmaan, että ukko menee omalla autolla töihin, että minä en jaksa, että me emme pääse, malta tai halua.

Että ei siinä sitten mitään. Että olikin silti hyvä, että tuli puheeksi asia, muistan soittaa sille siskolle onnittelut. Olisin luultavasti muistanut muutenkin, mutta nyt ainakin muistan, ja se on hyvä se, kun kuuden lapsen äidin pää on haperoa kamaa merkkipäivien suhteen, ei sille mitään voi. Että luultavasti junnukin kyllä on niin tukossa illansuussa, ettei tuon kanssa edes viitsisi lähteä... Huomaatteko, lievää pikkumaisuutta ilmassa. Ja ihan kuulkaa, made by irkku!