Reippaasti. Kurkittu kaappeihin, laatikoihin, pyykkikoppaan. Maton alle, vaatehuoneeseen ja jopa tiskariin. Ei löytynyt ei. Sitä hilpeää mieltä. Ei edes tekohymyä ollut yhtään jäänyt mihinkään takintaskuun tai hyllyn reunalle. Perskuta sentäs! Ja sit minä sen hokasin. Että missä ne kaikki hymyt ja hilpeydet on. No nehän hittolainen taisi olla siinä pussukassa, jonka nukkumatti toi loman alussa ja vei sen päätyttyä mukanaan. Eli siellä. Nukkumatin kansliassahan ne. Veikkaan, että saattaisin saada ne takaisin, jos saisin jotenkin uskoteltua a. itselleni, b. Spedelle ja c. junnulle, että lomalla ollaan edelleen.

Mikähän siinäkin on, että kun on väsynyt, ei jaksa enää jossain vaiheessa edes itselleen uskotella, että pirteähän tässä ollaan. Elämä on kivvaa ja hyvin pyyhkii. Ehei, väsyneimpinä päivinä sitä huomaa, että ei sitä tekohymyäkään löydy. Väsyneimpinä päivinä on niin väsynyt, että on työn ja tuskan takana jo pelkkä kahvikupin kädessä pitäminen ilman, että silmät lupsahtaa kiinni mikäli ympärillä vallitsee muutama minuutti hiljaisuutta.

Hitto, minen edes muistanut, että tällaista väsymystä on. Syksyllä kun Spede heräili vielä öisin syömään, ei väsymys ollut mitenkään erikoista. Nyt, kun välissä on nukuttu kunnolla ja varmaan kuitattu niitä univelkojakin jo pois, ei tarvitakaan kuin vajaa viikko huonoa nukkumista ja johan on kone leikkaamassa kiinni. Liekö sitten menossa se vaihe joka taas totuttaa pään ja kropan vähiin uniin, ja tarpeeksi kauan kun nukkuu huonosti, ei enää edes kunnolla huomaa väsynyt olevansakaan. Tai niin ainakin minulle on käynyt aina.

Prinsessan ollessa pieni meillä ei todellakaan nukuttu. Ei yöllä sen enempää kuin päivälläkään, taisi pisimmät yhtäjaksoiset koisimiset olla maksimissaan paria tuntia. Ja tätä kesti aina siihen saakka kun prinsessa oli puolitoistavuotias. Siiinä vaiheessa päästiin jo tosissaan nukkumisen makuun hetkittäin, eli pääsääntöisesti yöllä ei tarvinnut herätä kuin pari-kolme kertaa. Tietysti oli eri juttu jos prinsessa sattui olemaan kipeä. Silloin ei nukuttu. Ja tietysti prinsessalla oli korvakierre, tottakai, joka saatiin kuriin vasta putkituksella prinsessan ollessa parivuotias.

Junnu näytti lupaavalta nukkujalta vauvana. Voi että, meillä koisittiin hyvin jo siinä vaiheessa kun junnu oli parikuinen. Kerran yössä tuo heräsi syömään, mutta arvaahan sen, sitten tuli se. Bronkiootti 3kuisena. Sairaalajakso. Jatkuva vinkuna ja rohina hengittäessä. Toistuvat keuhkoputkentulehdukset ryyditettyinä korvatulehduksilla. Jatkuva kina lääkärien kanssa siitä, voiko lapsella olla astma. Jotenkin olin itse silloin niin väsynyt siihen valvomiseen, lääkärijuoksuihin, selkätaputteluhierontaan, limaoksennuksiin, että aivot ei toiminut sitä vertaa, että olisi tullut mieleen viedä lapsi erikoislääkärille. Ei, aina vain samoille terkkarilääkäreille, joista etenkin omalääkäri oli innokas alle vuoden ikäisellä EI voi olla astmaa-saarnaaja.

Vihdoinkin loppukesällä, junnun ollessa noin 8kk sattui omalääkärillä olemaan sijaisena lastenpolin lääkäri. Joka totesi heti junnun nähtyään, (olimme keuhkoputkentulehdusreissulla jälleen kerran) että tällä lapsellahan on tosi paha astma, onhan sinulle sanottu siitä. Voitte olla varmoja, että ihminen joka on valvonut öitä tarkkaillen että lapsi saa hengitettyä, siivonnut limaoksennuksia ympäri vuorokauden, taputellut, suihkutellut ja höyryhengityttänyt, tehnyt kaikkea mitä vaan voi keksiä edes jonkinlaiseksi avuksi pienelle, alkaa siinä kohtaa itkeä. Ei niinkään kiukusta, väsymyksestä tai mistään muustakaan vastaavasta, vaan kiitollisuudesta siitä, että joku muukin huomasi saman josta olet itse ollut varma jo iät ja ajat.

Eihän se valvominen junnun kanssa siihen loppunut, oikeastaan vasta pari vuotta meillä on nukuttu yöt. Junnun rytmit olivat menneet jo täysin sekaisin sen liki puolen vuoden aikana jolloin tämän hapetus ei toiminut alkuunkaan niinkuin piti. Mutta pikku hiljaa tietysti helpotti, väheni kummasti ne yöt kun ei nukuttu kuin pieniä pätkiä, koska lääkityksillä saatiin jatkuva keuhkoputkitulehduskierre poikki ja putkituksilla sekä kitarisojen poistolla lopulta korvatulehduksetkin kuriin. Pääsääntöisesti valvottaviksi jäi enää infektioaikoja, tosin junnun tapauksessa se tarkoitti muilla viikon kestäneen flunssan vähintään triplaamista ajallisesti, mutta kaikkeen tottuu.

Ja silloin kuulkaa ei väsyttänyt enää loppuaikoina yhtään. Ei niin, että sen olisi itse huomannut, tottahan sen tajusi, että oli väsynyt koska ihan hyvin saattoi nukahtaa kesken elokuvan istuma-asentoon ja toisaalta taas  havahteli hereille silloin kun kukaan muu ei herättänyt. Jatkuvasti oli alavireinen olo, vähän kaikki harmitti, ja muutenkin oli jotenkin perusnegafiilis. Tosin, silloin sitä ei pitänyt minään, nyt jälkeenpäin sen on tajunnut, että se taisi kaikki johtua yliväsymyksestä. Ja sillä tätä jäinkin nyt miettimään.

Että kun sitä hilpeyttä ei sieltä pyykkikopasta löytynyt, eikä hymyjä ollut matonkaan alla, että näinköhän minusta muutamassa viikossa kehkeytyy uudestaan se... perusnega-persoona, jollainen en todellakaan halua olla. Josta taas tulikin mieleeni, voiko sitä torjua millään muulla kun nukkumisella. Kun nukkuminen nyt on, jos huonosti käy, niin ja näin. Joogalla? Salsalla? Humpalla? Tuskinpa tämä yletön kahvinkittaaminen siihen auttaa, mutta tottahan minä sitten teen vaikka niin, jos sillä sitä pystyy torjumaan. Ja kuulkaa, nyt täällä on sellainen tälle päivälle harvinainen ilmiö menossa kuin hiljaisuus.  Joka taas tarkoittaa sitä, että menenpä nauttimaan tästä harvinaisesta ilmiöstä tuohon sohvalle. Ennenkuin se loppuu.
Se on moro, ja vinkkejä otetaan ilomielin vastaan.