Irkkua kovin. Olen tainnut aiemminkin mainita vaikeasta anoppisuhteestani. Ei siinä mitään rähinää ole puolin ja toisin, ei mitään inhoa, mutta vikaa siinä on, ollut jo useamman vuoden. Speden syntymän jälkeen suhde on painunut, jos mahdollista, vielä enemmän miinuksen puolelle. Usein tunnen itseni ja lapsemme syrjityiksi. Kakkosluokan porukaksi.

Ei anoppi koskaan sano ilkeästi. Tai no, pöhnäpäissään saattaa sanoakin, onneksi en pöhnäpäistä anoppia tapaile ja onneksi anoppi on harvoin pöhnässä. Mutta anoppi jotenkin välttelee. Tai ei, ei välttely ole oikea sana, jättää huomiotta paremminkin. Omia tyttäriään ja näiden lapsia anoppi tapaa lähes päivittäin. Meitä kerran kuussa jos silloinkaan.

Prinsessalla on onneksi nyt oma puhelin, hän pystyy itse soittamaan mummulle kun tahtoo ja mummu pystyy soittamaan lapselle halutessaan. Mummu ei tosin usein soittele, sen verran harvoin että prinsessa siitä on muutaman kerran äidille jo sanonut kuinka tyhmää on kun mummu ei soita ja kuinka hän tulee pahalle mielelle. Inhottavaa äidin kuunnella. Olen kehottanut moneen kertaan prinsessaa itseään soittamaan mummulle, mutta ilmeisesti prinsessa on jotenkin loukkaantunut eikä soittele kuin harvoin.

Mummu puolestaan, silloin harvoin kun käy ja lasten kanssa läärää, toteaa aina irkulle, hieman syyttävään äänensävyyn, että voisi se prinsessakin useammin soitella hänelle. Aivan kuin kieltäisin lasta soittamasta. Silloin harvoin kun anoppi käy, keskittyy koko keskustelu hänen töihinsä, vointiinsa, vapaiden viettoihinsa. Mikäli itse sanon sanasen omasta olosta tai meidän perheemme tapahtumista, anoppi ikäänkuin viittaa kintaalla ja siirtyy takaisin omiin asioihinsa.

Yleensä, tätä nykyä, irkku ei perusta koko jutusta. Ei ota yhteyttä itse, eikä odota yhteydenottoja. Paitsi välillä. Kuukauden hiljaisuuden jälkeen tulee soitettua tai laitettua viestiä. Eilen viestitin anopille aamusta, mitä kuuluu, oletko töissä vai kotona. Tunnin päästä tuli vastaus että hän on töissä ja oliko oikein asiaakin. No, eihän tässä mitään sen kummempaa asiaa, kunhan olisin höpötellyt. Muutamalla sanalla kertoilin lasten voinnit ja kysyin onko anoppi tulossa huomisiin tuppereihin. Tuumin mielessäni, että eiköhän se sieltä soittele kun töistä pääsee kun ei kerran viestillä vastannut.

No, eipä ole soitellut eikä vastaillut. Jotenkin se loukkaa, vaikka ei kai saisi. Johan minä olin anopin mukaan osasyy hänen masennukseensa. Ehkä minä tosiaan toimin väärin. Ehkä minun pitäisi soitella, käydä, soitella enemmän. Mutta kun. Joka kerralla pahoitan oman mieleni. Joka ainoalla kerralla. Minun asiani ovat merkityksettömiä, minun ajatukseni ovat merkityksettömiä. Minä en tiedä enää miten toimisin.

Lasten vuoksi olen valmis tuntemaan itseni huonoksi sen kerran kuussa, ehkä jopa kaksi, mutta silti. Jotenkin tuntuu, että se ei ole oikein sekään. Kesällähän tätä asiaa anopin kanssa puitiin. Silloin kun anoppi sen minun osallisuuteni siihen masennukseenkin totesi. Puitiin ja vatvottiin ja sovittiin, että koetetaan toimia kumpikin toisin. Tiedän, minä olen hirvittävän lyhytjänteinen ja saamaton, kun en jaksanut paria kuukautta kauempaa koettaa toimia toisin.

Luovutin, kun en jaksanut kuitenkaan odottaa että anoppi suhtautuisi toisin. Loukkaannuin, kun sen ainoan kerran kun miehen kanssa baariin menimme syksyllä ja siellä koko sisaruslauman anopin johdolla tapasimme ja minulle tuli paha mieli. Minut suljettiin ulkopuolelle. Miestä halailtiin, istutettiin keskelle sisaruslaumaa anopin toimesta ja minut tönättiin syrjään. Sisaret juttelivat kyllä niinkuin aina, mutta anoppi. Aivan kuin olisin ollut ilmaa paitsi etten ollut. Anopin harvat katseet olivat niin täynnä jotain... kylmyyttä? Inhoa? En osaa edes kuvata sitä. Mutta aivan kuin anoppi olisi toivonut minun katoavan paikalta.

Typerää, en väitä, loukkaantua pöhnäisen ihmisen käytöksestä. Mutta loukkasi se silti. Sattui. Teki pahaa. En minä tiedä. Välillä tuntuu, että parempi olisi kun pysyisin kaukana anopista, en koettaisi olla hänen poikansa vaimo tai lastenlastensa äiti, vaan pysyisin sivussa aina hänen ja lasten tai pojan tavatessa. Vaikeaa, sitä tämä on. Kerran toisensa jälkeen haen vikoja itsestäni ja koetan muuttaa suhtautumistani, koetan olla huomaamatta, koetan olla avuksi, iloksi ja miellyttää, mutta en minä vaan osaa.

Pirullista.