Kyllähän se nyt on niin että aina jos tuntuu että hommat sujuu, elämä hymyilee ja muutenkin on tyytyväinen asioiden tolaan niin tottakai pitää tulla JOTAIN joka saa hommat hanurilleen. Onhan se. Ihan selvähän tuo on. Ensin oli se teini-poika-iskä-sähläys jota siis selvitin sunnuntain lasten osalta. Pidin suht jämäkän puhuttelun pojalle 17v asian tiimoilta ja sama puhuttelu oli luvassa teinille.

No, eilen oli pakko saada sitten oikein todellinen kurapilvi niskaansa, mites sitä nyt muutenkaan. Töissä oli kivaa ja mukavaa, eipä siinä mitään, ja kivaa ja mukavaa oli ennen töihinlähtöäkin, eipä siinäkään mitään. Kesken työpäivän se sitten iski, hurrikaani kurapilvineen. Ukko soitti ruokkiksen aikaan ja totesi että nettilaskumme on luokkaa 150 ekkeä. Että mitäs httiä. Minulla löi ensin kotvan tyhjää kunnes aivot rekisteröi ukon sanoman kunnolla.

150 ekkeä. Jumafakinkaad! Ja kun sen pitäisi olla palttiarallaa 50 ekkeä, kiinteä hintainen kun on. Hoksasin siinä samassa missä on menty vikaan; poika 17v. Sehän se. Kuten olen kerran jos eräänkin kertonut mm täällä siitä kuinka poika on kunnostautunut ja rauhoittunut ja vaikka mitä niin luonnollisestikin olen myös alkanut suhtautua tähän himppasen toisin. Vähitellen olen alkanut joissain määrin luottaa tämän puheisiin ja touhuihin, onhan tämä hoitanut kouluhommansa mallikkaasti ja muutenkin ollut sanojensa mittainen.

Niinpä hankin tälle nettitikun alkuvuodesta kun tämä sitä niin halusi ja lupasi ihan itse maksaa sen tikun käyttömaksun. Maksu nyt on kyllä jäänyt perimättä, menköön samassa, ajattelin. No, enpä ajattele enää. Siis ei ole todellista. Poika on ottanut tikun sisällä olleen SIM-kortin ja käyttänyt sitä palveluviesteihin ja palvelunumeroihin, tarkemmin sanottuna pokerihuoneen pelejä pelatakseen. Voi tsiisus!

Ja siis satasella. Kuukauden aikana. Onneksi olin juuri tuolloin työmaalla enkä ehtinyt asiaan kunnolla perehtyä, totesin vain ukolle että otan asian selvityksen alle heti kun kotiuduin. Soittelimme ukon kanssa vielä hieman myöhemmin ja poika 17v oli piipahtanut kotona ja sanonut maksavansa itse ne pelit. Ukko oli kiukkuistakin kiukkuisempi. Pettynyttäkin pettyneempi. Vihainen. Kettuuntunut. Ja vaikka mitä. 

Kotimatkaa taittaessani soitin pojalle. Se puhelu sujui rauhallisissa merkeissä mutta niin, vielä enemmän ehkä surullisissa. Kesti aikansa ennen kuin poika tajusi mitä minä ajan takaa. En minä aja takaa sitä että tämä maksaa itse ne pelinsä, vaikka toki tämä niin joutuu tekemään, vaan sitä että tajuaako tämä miten minua harmittaa se että ehdin alkaa luottaa. Kuinka pettynyt olenkaan. Kuinka vaikeaa minun onkaan uskoa mihinkään tämän sanomaan tämän jälkeen taas pitkään pitkään aikaan.

Istuin vielä kotvan kotirappusilla pojan kanssa jutellen ja taisi tämä sen lopulta tajuta, ihan kunnolla. Pojan ja ukon välithän on ollut niiden aiempien touhujen takia iät ja ajat jokseenkin huonot ja tämä tapahtuma. No, tämä osui sopivasti kohtaan jossa ne välit on edes jotenkin alkanut parantua pitkän ajan jälkeen. Sekin minua harmittaa ihan mahdottoman paljon jonka myös pojalle sanoin. Kuinka vaikean hiljaisuuden tapaamisia onkaan luvassa taas.

Puhelun päätteeksi keitin kahvit, tartuin imuriin ja huristelin pitkin torppaa. Tuuppasin potut kuorimaan ja ihmettelin kelloa joka näytti jo hyvinkin yli kolmea. Missähän teini mahtoi viipyä, tämä kun oli luvannut hakea speden tarhasta puoli kolmen-kolmen väliin. Otin ja soitin tälle ja voi rähmä! Olipa hyvä että soitin. Teini heräsi puheluuni. Siis mitä helkettiä! Toisinaan on ihan oikeasti päiviä jolloin KUKAAN tai MIKÄÄN ei toimi!

Aika pian sen jälkeen teini sitten porhalsikin jo paikalle speden kanssa. Speden pyrähdettyä leikkeihinsä otin ne jo kuuluisiksi muuttuneet eksän synttärikekkerit puheeksi. Teinin kanssa keskustelu on aika-ajoin himppasen hankalaa. Tällä kun on tapana ryhtyä kirkumaan jos ja kun tämän tekemisiä kritisoidaan. Niin eilenkin. Tosin teini käänsi, kuten aina, sen niin että minä korotin ääntäni tälle. Totesin että ehkä olisi syytäkin sillä en ikimaailmassa hyväksy sitä että sisarukset alkaa puukottaa toisiaan selkään, sitäkin kun oli tapahtunut siinä heidän kekkereiltä kotiutumisen yhteydessä.

Lopulta teini lähti teatraalisesti itkien ja ovet paukkuen kotiinsa. Kun TAAS kaikki laitetaan hänen syykseen. Voin kertoa, en laittanut hänen ja veljensä riitaa sen paremmin kummankaan syyksi, suurimman kritiikin annoin siitä että he ovat olleet molemmat idiootteja. Myönnän toki että jokseenkin jämäkällä äänellä toruin teiniä siitä että tämä on mennyt, suoraan sanottuna, valehtelemaan hönöpäissään pojan 17v tyttikselle.

Teini katsoi toki olevansa oikeutettu puuttumaan pojan seurusteluun kun "aina sekin kävi mulle sanomassa että jätä jo se mäntti". Aha. Hei haloo! Jätitkö siis sen mäntin koska veli niin sanoi? No en mutta aina se niin sanoi. Tottakai sanoi! Miksi ei olisi sanonut? Sen kun hoet itsekin pojalle että jättää tyttiksensä mutta herramunjee sentään, et sinä voi pojan tyttikselle mennä puhumaan ihan mitä sylki suuhun tuo.

Teini palasi puolen tunnin kuluttua ja luulenpa että tämä oli siinä tajunnut mitä minä tarkoitin sillä saarnallani. Olen niin miljoona kertaa teroittanut tenavien päähän sitä että omien puolta pitää pitää aina, kun minä aikanaan delaan niin heille ei jää kuin toisensa. No, näkee nyt saavatko he pojan kanssa kärhämänsä sovittua, toivottavasti. Poika kun on kovin kovin loukkaantunut siskolleen.

Illalla poika soitteli uudemman kerran. Oli myynyt tammikuussa ostamansa läppärin ja tuo tänään minulle rahan paitsi siitä jo tulleesta laskusta myös vielä sisällä olevasta reilusta neljästäkympistä. Hyvä niin. Harmi ettei rahalla voi palauttaa luottamusta. Jotenkin minua surettaa tämä ihan mahdottoman paljon. Pojan synttärit on tulossa kesäkuussa ja tällä hetkellä en osaa yhtään sanoa onko minusta järjestämään yhtään mitään niiden suhteen.

Jotenkin on niin loukkaantunut olo. Vielä pahempaa on ehkä se että tiedän ukon olevan pettynyttäkin pettyneempi enkä todellakaan tiedä kuinka jäiseksi välit taas menevät. Veikkaan että superjäisiksi. Kaiken kaikkiaan totean että sontaa on satanut niskaan ja hyvin viimeisen parin päivän aikana. No, ehkä se sitten oli tässä tältä erää, vaikeinta kaikessa on saada tämä kotielämä taas niihin mukaviin uomiinsa sillä tässä kohtaa meille on erittäin todennäköisesti tulossa vääntö jos toinenkin ukon kanssa.

Minä kun en pysty enkä edes tahdo kääntää selkääni pojalle. Ukko todennäköisesti tahtoo. Näitä pojan 17v järjestämiä sonnanlentoja kun on ollut ihan turhan monta ja se onkin juuri se joka ukkoa rassaa eniten; eikö se prkl opi ikinä mitään. Oppiihan se mutta näemmä todella hitaasti. Voi huoh.

Vaan jaa. Tänään menen vasta ysiin ja tein karun toteamuksen kun peiliin kurkkasin; jos tukka voi olla pystyssä niin nyt se on totta tosiaan pystyssä. Taidankin siis siirtyä vähitellen kuosittamaan itseäni vähemmän peläyttävän näköiseksi. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatiistai! Ai niin, iltapäivätoiminnan oppimistehtäväesseestä tuli puhdas kolmonen, jes!