Minulla on pirun vaikea anoppisuhde. En minä anoppia vihaa, en edes inhoa. Ärsyynnyn vain todella usein tämän tavasta kohdella meitä. Suhtautua meihin. Tavasta olla mummu. Olen jopa miettinyt sitäkin, että olisinko ärsyyntymättä, huomaamatta koko juttua jos minulla ei olisi jo aiemmin ollut anoppia. Sitä toisenlaista mallia olla mummu. Sitä sellaista mummua, joka on mielellään se mummu, ottaa mielellään lapsia yökylään, hoitoon tarvittaessa mikäli itsellä ei ole mitään, jonka koti on aina avoinna niin lapsille, lapsenlapsille kuin miniöillekin.

On erilaisia tapoja olla mummu. Erilaisia tapoja olla anoppi. Eikä niistä mikään varmasti ole sen väärempi tai oikeampi kuin toinen. Ehkä vika tosiaan on siinä, että minulla on ollut se toisenlainen malli siinä aiemmin. Se hyvinkin samankaltainen kuin mihin olen itsekin lapsuudessani tottunut, siihen millainen mummu on ja miten suvun sisällä toimitaan. Jotenkin minä en osaa enkä pysty sulattamaan tätä tapaa jolla anoppi on anoppi, tapaa jolla hän on mummu.

Minä olen aina inhonnut epäoikeudenmukaisuutta. Sitä, että ihmisiä kohdellaan tai arvotetaan eri tavalla. Se on ollut jotenkin sisäsyntyistä, tai ehkä jo äidinmaidossa imettyä itselläni. Yksikään elämä ei ole sen arvokkaampi kuin toinen, yksikään ihminen ei sen kummempi kuin toinen. Siinä se homma meneekin jollain tapaa jo vikaan. Kun anopille tytärten perheet ja lapset on jollain tavalla paljon läheisempiä. Tärkeämpiä. Näille on avoimet ovet. Tai sitten minä olen ymmärtänyt jotain väärin. Tosiasia on kuitenkin se, että me emme enää tätä nykyä anopilla käy. Liian usein saimme kieltävän vastauksen kun kysyimme voiko tulla käymään. Enää ei tule edes kysyttyä, mitä sitä tuppaamaan.

Tiedän, tiedän, me olemme uusioperhe. Lapsista puolet on ukon ja puolet ei. Mutta emme me niillä jotka eivät ole ukon, ole koskaan anoppia vaivanneet. Niillä on oma mummu, juuri se jonka luokse voi aina mennä jos mummu vaan on kotona. Joka ottaa mielellään yökylään, oli se sitten lapsen omasta tahdosta tai vanhempien menoista johtuvaa. Ja tässä kohtaa on pakko antaa täydet pisteet sille ex-anopille, tämä toimii edelleen vaikka kuinka kyseessä olisikin sen hänen pojastaan eronneen lasten äidin meno. Sen, jolle saattaisi ihan oikeasti ihan kiusallaankin sanoa, että ei käy. En hoitele jotta sinä pääset.

Ja se tärkeys. En minä halua kuulostaa siltä että kadehtisin yksinhuoltajien elämää tai näiden lapsivapaita. Minä en vain ymmärrä, miten on tärkeämpää, että se yksinhuoltajaäiti, joka viettää sitä lapsivapaata aikaa kuitenkin säännöllisesti lähes joka viikonloppu, miten se, että sillä on sitä vielä enemmän, on tärkeämpää kuin se, että me jotka pyöritämme tätä kuuden lapsen rumbaa saisimme sen yhden vuorokauden vapaan ilman huolta lapsista kerran vuodessa tai kahdessa. Tiedän, tiedän, olisi pitänyt miettiä niitä lapsia tehdessä. Niinhän se anoppi sanoi. Emme me ole minun mielestäni niillä häntä vaivanneet juuri koskaan. Itse me olemme heidät hoitaneet. Pitäisikö sekin vähän jättää vaivaamatta. Se kerta vuodessa tai kahdessa?

Katkeruus on kamalaa ja ihmiset jotka kadehtivat muita, ovat vielä kamalampia. Mutta silti, en minä pysty kuuntelemaan hymy huulilla ja olemaan samaa mieltä kun minulle puhutaan kuinka kamalaa on kun tytär ei saanutkaan bilettää koko viikonloppua ja mummu menisi kyllä hoitamaan siksi toiseksi päiväksi jos ei olisi kipeä. En minä vain pysty, en millään. En siksikään, että minusta tuntuu joka kerta yhtä pahalta pyytää sitä mummua ottamaan meidän lapsiamme hoitoon. Joka kerta minulle tulee sellainen olo, että vaivaamme. Häiritsemme. Teemme hänen elämänsä työlääksi. Kun kertaakaan niitä lapsia ei otettaisi mielellään. Vaan siinä on järjestelemistä kuukaudeksi eteenpäin.

Ei meidän ole kovin helppoa itsemmekään niitä menoja miettiä. Niitä kerran vuodessa tapahtuviakaan, joudumme joka kerta miettimään lapsille hoidon kahdesta eri suunnasta. Harva huolii kuutta lasta hoitoon kerralla, onneksi on se toinen mummu, se isompien mummu jonka kanssa tietää että vain harvoin ei onnistu. Mutta eihän sekään yksin auta, jos toinen puoli sakista on aina epävarmaa viimeiseen hetkeen asti. Kun ei sitä vaan tiedä, jos tuleekin jotain menoa. Jos se ei käykään.

Ja niihin menoihin se osa ärsyyntymisestäni liittyykin. Tai ei oikeastaan edes niihin menoihin, vaan niihin harvoihin kertoihin kun anoppi meillä käy. Kun koko se aika menee kuunnellessa kuinka joku kehui jossain tämän silmiä, kroppaa, iloisuutta, antoi numeroa, tanssitti, kyseli treffeille ja vaikka mitä. Ja kuinka hän imetti niin ja niin kauan ja kuinka hän silloin kun lapset oli pieniä, teki niiden kanssa niin ja näin ja kyllä sinunkin pitää. En minä ole anoppi. En minä hoida lapsiani samoin, minulla on oma tapani. Ei minun tapani voi olla sen väärempi kun tämänkään.

Ja kuinka ylpeä hän on, kun tyttäret niiden lastensa kanssa sitä ja tätä ja kuinka ne käy siellä ja tuolla ja täällä. Porukalla. Isolla sakilla. Emme me ole sellaisia. Ei minulle sen enempää kuin ukollekaan ole luontaista touhua kulkea suvun kesken pitkin maakuntaa. Eikä meillä ole tapana järjestää lapsille ohjelmaa kuin joskus harvoin, ei sirkuskaan ole hauskaa jos siellä koko ajan istuu. Emme mekään silti istu nökötä lastemme kanssa vain neljän seinän sisällä, mutta emme me katso myöskään tarpeelliseksi sitä, että kaiken aikaa pitää olla ohjattua toimintaa. Että joka jutussa meidän pitää olla näppeinemme.

Lauantaina pitäisi tosiaan lähteä sinne peliin. Spede menee kummitädilleen, samoin sinne suuntaa koko muu lapsikatras. Kaikki kuusi. Kummitäti ottaa mielellään. Koko revohkan. "On hänellä joskus ollut 11 lastakin yhtä aikaa kaitsettavana, tässä nyt ole kuin 9 kun laskee omatkin mukaan". Itselle tuli toki jotenkin vaivaantunut olo, hieman sellainen "anteeksi-että-olen-olemassa", joka kuitenkin on ihan eri luokkaa kuin se on jos lapset olisi mummulla. Kun toinen kerran mielellään ottaa ja tuumaa että yksi yö ollaan vaikka aidanseipäänä jos niikseen on, ei tuo lämpimikseen puhu, eikä todellakaan puolipakolla ota, ihan mielellään ja se on se, joka hälventää paljon sitä omaakin vaivaantunutta oloa.

Ja kuten sanoin, en minä anoppia vihaa, en inhoa. Minä olen vain välillä todella väsynyt siihen, että me emme ole mitään.