Kuulkaa se taisi olla vain öljyä vailla. Osittain tosin huoltotoimet ovat edelleen kesken, sillä sisäinen kello on selvästi hukannut tunnin johonkin. Vai mitä sanotte siitä, että tuo kertoi minulle seitsemältä aamulla, että nyt on todellakin aamu ja hiphip hurraa, herää akka! Sikäli tuo kaipaa vielä sitä rukkausta, että se on yleensä ollut kuudelta kun se on huudellut. Jouluvalmistelut on pisteessä "hyvin menee mutta kaikki on tekemäti". Siis suunnilleen.

Tai niin, onhan yläkerta kunnostettu. Jotain kai se on sekin. Ja mies on hoitanut sen omasta mielestään tärkeimmän jouluseikan, josta siis on jo pari viikkoa keuhkonnut suupielet vaahdossa koska kamala akka, siis mä, olen sanonut että kinkkua ei voi ostaa tänä vuonna pakkaseen, se kun on täynnä. Miestä kun kuuntelee, voisi luulla, että hetkenä minä hyvänsä on mahdollista, että tämän maan kinkut myydään loppuun. Että miehelle jää vain siivu silavaa. Suunnilleen. Joten eilen olin se ihana akka, joka tuumi, että kinkun voisi ostaa. Ja jättää kuistille. Ehtii hyvin sulaa aatonaatoksi jolloin paistetaan.

Ja mies, tuo kerubi joka makasi silmät puoliummessa sohvalla koska a. aamuvuoro on väsyttävä, b. ylityöt viikonloppuna väsyttää edelleen ja c. auton huoltoon vienti vei miehen normaalit kauneusunet eiliseltä, ei kauaa sitten enää sohvalla makaamaan joutanut, hyppäsi autoon ja katosi valon nopeudella horisonttiin. Noin kärjistetysti sanottuna. Ja voi sitä miehistä ylpeyttä millä hän kantoi tuon täydellisen rakkauden ja nautinnon ruumiillistumansa, sian, kynnyksen yli. Vain kuullakseen, kuinka sen paikka on kuistilla, hus hus, pois keittiöstä mokomakin perseenpala!

Tästä lienee saa hyvin kuvan meidän joulupöytämme kunkusta. Se on miehen hellyydellä ja rakkaudella paistama sianperä. Jonka pääsääntöisesti myös mies syö, minä en syö kuin muutaman siivun, lapset poikia lukuunottamatta ei sitäkään vähää. Mies sitten vetelee tuollaisen 12-kiloisen kinkun joulun ja uuden vuoden välillä suunnilleen yksin. Aamulla, päivällä, illalla ja yöllä. Leivän päällä, maksalaatikon kanssa, salaatin kanssa, ilman salaattia...

Miten tästä kinkusta tulikin mieleen, tämä on ensimmäinen joulu kun meillä paistetaan kinkku ilman kinkunvartijaa. Joka vuosi meillä on ollut uskollistakin uskollisempi vahti uunin edessä valvomassa paistotapahtumaa koko yön, kuunnellen jokaista risausta mikä paistopussista on kuulunut, torkkuen silmät puoliummessa, valmiina puolustamaan sitä joulun ihanuutta, sikaa. En tarkoita nyt miestä, ei se sentään niin hullu ole että uunin edessä nukkuisi, vaan koiruutta. Koiruudella oli useamman vuoden tauko vahtimisessa kun meillä oli vielä fanaattisempi vahti muutaman vuoden, eli toinen koiruus. Joka ihan oikeasti olisi varmaan mennyt ne ovenkarmit kaulassa ulos, jos joku olisi tämän rakkautta kiusannut.

Muutenkin tuntuu, että tämä joulu on jotenkin erilainen, ei yksin siitä koiruuden poisolosta johtuen, vaan kokonaisuudessaan. Ei sukulaisvierailuja, ei kahvittelua muiden kanssa, ei liikkumista minnekään. Toisaalta, ei sellaista joulumieltäkään, mitä yleensä on edes joissain määrin ehtinyt tähän mennessä saamaan, ole ollut näkyvissä. Toisaalta, en minä koskaan ole ollut jouluihminen, tai koskaan ja koskaan, mutta tätä nykyä vielä vähemmän. Tänään on siis PAKKO laittaa joululevy soimaan, että edes hieman tontuttaa.

Ja nyt, se on moro!