Kyllä se on uskottava, että mitä enemmän itsellä on sitä ikää lasissa, sitä nopeammin yöheräilyt väsyttävät. Vai kasautuuko vuosien varrelta heräilemiset ja jossain vaiheessa jo muutama yö väsyttää eri tavalla kuin aiemmin? Mene ja tiedä, mutta väsyttää. Näin jälkikäteen on helppo sanoa, etten ihmettele yhtään että prinsessan pari ekaa vuotta on jotenkin lähes täysin tapahtumien puolesta hukassa, samoin kuin junnun. Millä ihmeellä minä olen jaksanut tuolloin?

Prinsessa kuului siihen kummalliseen lapsijoukkoon, joka ei tuntunut nukkuvan oikein koskaan. Siinä ei kuulkaa auttanut kotikutoiset unikoulut, ei vanhan kansan kikat, ei mikään. Neiti nukkui lyhyitä pätkiä ja useammin kuin kerran irkku istui olkkarin sohvalla tuuppien vaunuja jalallaan edestakaisin puoliunessa. Ja annas olla kun liike loppui, samalla hetkellä neidin silmät aukesi teevadeiksi ja jopa irkku tajusi samassa torkahtaneensa kunnolla ja lopettaneensa tuuppimisen.

Ulkonakaan ei nukuttu. Niin kauan kun vaunut liikkui, neiti nukkui, mutta annapa olla jos piti pysähtyä risteykseen päästämään auto editse tai liikennevaloihin, voi sitä huudon määrää mikä vaunuista alkoi samalla hetkellä. Ja tätä kesti ensimmäisen puolitoistavuotta. Miksi, se on ikuinen mysteeri. Sen jälkeen prinsessa onkin nukkunut yöt hyvin.

Junnun kohdalla taas astma sekoitti kuviot. Ensimmäiset kolme kuukautta vauva nukkui vauvalle hyvin, eli välillä saattoi kuusikin tuntia mennä jo nukkuessa. Kunnes junnu sairastui keuhkoputkentulehdukseen kolmekuisena. Siihen se sitten loppuikin. Junnu olisi kyllä nukkunut, mutta seuraava reilu puolivuotta lääkkeenä oli vain salbumatoli-neste ja yöt meni tukehtumisharjoituksia tehden. Tai nukkuihan tuo yöllä, niitä parin tunnin pätkiä kerrallaan havahtuen aina itkemään kun hengitys ei toiminutkaan enää kunnolla. Ulkona junnu nukkui paremmin, kolmen-neljän tunnin unia mutta kuka sitä nyt yöksi lasta ulos laittaa.

Oikeastaan muistan junnun ekasta vuodesta parhaiten ne lukemattomat kerrat kun pakkasin vauvan autoon aamuneljältä että pääsemme spiralla käymään ennen ukon töihinlähtöä. Ja ne kerrat kun pakkasin vauvan autoon puoli yhdeltätoista illalla, että pääsemme spiralla käymään ukon tultua töistä. Ja ne kerrat, kun istuin ensiavussa muutaman tunnin jonottamassa junnun kanssa. Ne kerrat kun pieni ihminen oksensi limaa äidin tyynylle keskellä yötä tai kun tämä oksensi limaa lattialle saatuaan viimein itsensä mahalleen.

Kaksi tapahtumaa tämän vauva-ajalta on jäänyt kuin poltettuna mieleen. Se kerta kun ystävättäreni oli lapsineen meillä yötä ukon ollessa mökillä puusavotassa. Muistan ikuisesti kuinka minua nauratti ystävättären kommentti kun istuimme ulkona ja junnu istui vaunuissa rohisemassa. Junnu taisi olla tuolloin kokolailla puolivuotias ja yhtäkkiä ystävättäreni totesi, että eikö minua pelota että junnu tukehtuu kun pitää kaikenaikaa niin kovaa rohinaa. Muistan varmasti aina ystävättären ilmeen kun vastasin hänelle, että niin kauan kun rohina kuuluu, kaikki on hyvin, sitten pelottaisi jos se loppuisi.

Mutta niinhän se oli, yhtäkkinen hiljaisuus junnun sängyssäkin oli aina paha merkki, niin kauan kun sängystä kuului rohina tiesi että kaikki on hyvin. Jos rohinaa ei kuulunut kunnolla, oli se merkki siitä että junnun kanssa oli pakko lähteä spiralle. Ja voi kuinka monesti minä väittelinkään lääkärien kanssa siitä, onko junnun keuhkoputket vain todella ahtaat vai onko tällä astma. Ensimmäisen elinvuotensa aikana junnu söi 21 antibioottikuuria keuhkoputkentulehduksiin, joka oli siis vakioselitys junnun voinnille.

Toinen joka on jäänyt mieleen kuin poltettuna, on se heinäkuinen lääkärikäynti jolloin vakilääkärit oli kesälomilla ja sijainen paikalla. Mikä onni tuo meille olikaan. Sijainen kun sattui olemaan TAYSin lastenpolilla erikoistumistaan suorittava naisihminen joka totesi ennenkuin ehdin edes junnun kanssa istumaan tutkittavaksi että tällä lapsellahan on todella raju astma. Ja se lääkärin ilme, kun minulta alkoi vedet valua silmistä.

Eihän ne yöheräämiset siihen silti loppuneet, mutta kyllähän se vähensi sitä heräilyä. Toisinaan meillä saatettiin jopa nukkua pari yötä peräkkäin niin että ei tarvinnut herätä kuin kerran tai kaksi, ja spiralla käynnitkin harvenivat kummasti. Vielä tänäkin päivänä minä ihmettelen sitä, kuinka lääkärit pysyivät niin tiukasti kannassaan. Ja kiroilen ajoittain sitä, miksi minä itse en tajunnut mennä junnun kanssa tuolloin yksityiselle erikoislääkärille. Toisaalta, olin silloin jo niin väsynyt että ihan arkipäivän askareistakin selviytyminen oli ajoittain työn ja tuskan takana eikä ajatustoiminta todellakaan ollut mitään huippuluokkaa.

Oli tuosta, näin jälkikäteen ajateltuna, toki hyviäkin seurauksia. Oma lääkärimme on suhtautunut aivan toisin paitsi junnuun, myös spedeen. Mitään ei ole jääty enää odottamaan, päin vastoin lähes. Äidin hokema "ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin" pitää todellakin paikkansa.

Takaisin tähän päivään, mitä todennäköisimmin otan spedelle singulairin tänään käyttöön, kuuriluontoisesti kuten astmapolilta ehdotettiin putkituksen jälkeen. Lima tuntuu olevan nyt niin paksua, että poikaparka ei saa sitä kunnolla edes yskittyä ulos. Ehkäpä tuo tuosta taas asettuu, toivon vain että mahdollisimman pian. Ja aivan yhtä paljon toivon, ettei junnun suunnasta kuuluva köhiminen pahene. Aikamoista yskintää kuului illalla ja nyt aamullakin sitä olen junnun sängyn suunnasta kuunnellut. Ai ai. No, johan meillä melkein viikko ehdittiin olla terveenä joten eikö nyt ollut jo aikakin?

Ja nyt, koululaiset makaa vielä peteissään joten lähdenpä heitä tuuppimaan hereille. Todettakoon vielä tähän loppuun, että aika reippaasti risoo tieto siitä, että tänään ei ole toivoakaan että voisin oikaista siksi aikaa kun spede nukkuu päikkäreitä. Ehei, junnulla on viimeinen koulupsykologikäynti ja siihenhän tuo aika sitten suttaantuu. Voi takamus. Tästäkin huolimatta, hassun hauskaa torstaita teitillen!