On tämä muuten outo juttu mutta ilmeisesti ukko ei olekaan kiskonut herneitä ainakaan kovin syvälle nenäänsä pojan 17v sähläämisestä. Tai ainakaan tämä ei näytä sitä, joka on toki äidistä ja vaimosta varsin hyvä juttu. Tai ehkä syy on sitten siinä että poika 17v kiikutti eilen päivällä, minun ollessa vielä työmaalla, ukolle rahat sekä siitä jo tulleesta laskusta että tulossa olevasta. 

Mene ja tiedä. Yhtäkaikki, tunnelma ei ole jäinen. Pojan mukaan he olivat jopa jutelleet likemmäs tunnin päivällä kun poika oli täällä. Ukko ei ollut ollut mitenkään vihainen, kuulemma, vaan kuunnellut ja vastaillut ja kehottanut poikaa hakemaan apua ongelmaansa. Jonka poika kaiketi aikoo tehdäkin ja joka olisi hyvä juttu. Näkee nyt. Olen jäänyt miettimään tässä kevään aikana että näinköhän olen missannut jotain oleellista pojan 17v ollessa kyseessä.

Lukihäiriöhän tällä paljastui vasta viime vuonna, sen olin autuaasti missannut vaikka tämän koulunkäynti olikin yhtä takkuamista koko peruskoulun ajan. Ettei tällä olisi siinä lisukkeena AD/HD? Poika kun aloittaa innolla milloin minkäkin jutun mutta kesken ne tuntuu lähes aina jäävän. Toisaalta tämä kyllä kykenee halutessaan keskittymään asioihin joten niin. Ehkä tällä ei ole. Ehkä tällä onkin ADD. Nyt kun olen useamman viikon ajan toiminut luokassa jossa on kaksi AD/HD-lasta on tehnyt aika selväksi mitä se AD/HD on eikä poika kyllä sovi ihan siihen muottiin.

No, oli miten oli. Rauhallista on. Ja se on kiva se. Kun sain tämän kriisin käsistäni totesinkin muistini pettäneen. Jälleen kerran. Muistillani on ovela tapa nakkoa kätköihinsä asioita jotka se sitten hyvällä hetkellä palauttaa sieltä ja todnäk ilkkuen. Niiden asioiden ei tarvitse olla edes vanhoja, jopa tuoreet jutut se kätkee jos sille päälle sattuu. Kuten nyt tämän joka pamahti muistikeskukseeni eilen iltapäivällä kotiuduttuani.  

Ukon nuorin siskohan tosiaan soitteli maanantaina kysyäkseen ottaisinko lauantaina suvun pikkumiehen hoitoon pariksi tunniksi. He kun menevät teatteriin ja lastenhoitokuviossa olikin tullut jokin merkillinen kupru. Onneksi anoppi oli lupautunut ottamaan lapsen iltapäivällä kunhan suoriutuu ensin työmaalta kotiin mutta se teatteri alkaa jo ennen sitä. Lupasin kysyä ukolta onko tällä jotain suunnitelmaa lauantaille ja ilmoitella tiedon saatuani.

No muistinko minä sitten maanantai-iltana ilmoitella? No en tietenkään! Ehei, muistin koko jutun eilen aamulla autossa kun kurvailin kohti työmaata. Voi plääh! Ajattelinkin että no mikäs, laitan pikaisesti viestin kun hörppään kupposen kahvia ennen kuin työaika alkaa ja arvatkaapa muistinko sitten sitäkään siellä työmaalla enää? No en todellakaan! Muistin koko jutun vasta iltapäivällä kotiuduttuani. Just.

Naputtelin pikaisen tekstiviestin siinä speden pään lattiaan muksauttamisen ja sängystä tipahtamisen välillä. Siis en minä sitä speden päätä muksauttanut, tämä teki sen ihan itse, enkä sängystäkään tipauttanut, sen taas teki prinsessa. Halusinkin vain tehdä tiedettäväksi tässä samalla kertaa sen että spede löi otsansa eilen KOLMESTI. Ja kerran korvansa. Tottakai, juurihan se viimeviikkoinen sarvi keskeltä otsaa oli kadonnut ja tilalle jäänyt pelkkä vihertävän kellertävä mustelma.

Se sarvi olikin muuten komea! Se alkoi hiusrajasta ja jatkui pystysuorasti kulmien väliin asti. Kuka arvaa mistä se tuli? No tottakai, kaapin ovestahan se! Tarhassa. Torstaipäivän päätteeksi. Poika ja täti ajoitti toimensa näet samaan kohtaan; täti avasi välipalan jälkeen korkean kaapin oven laittaakseen sinne välipalalla käyttämättä jääneet kipot ja kapot ja spede puolestaan päätti juosta pikaisesti leikkimään kavereidensa kanssa.

Muks ja kops ja kas, spede istuikin siellä kaapin alimmalla hyllyllä. Ja itki. Ja täti juoksi hakemaan kylmää jolla speden otsaa haudottiin pitkään ja hartaasti. Oikeastaan aina siihen asti kun äiti hölkötteli paikalle puoli kolmelta jolloin spede istui tädin silmien alla tarkkailtavana ruokapöydän ääressä. Totesin tädille että ah, niin normaalia. Täti totesi että toisinaan heitä hirvittää kaikkia että se menee vielä ikkunasta läpi salissa kun se kaahottaa.

Johon äiti totesi että no, sukuunsahan tuo on tullut. Isosisko (prinsessa) meni nelivuotiaana ikkunasta läpi. Käsi edellä. Että eipä sekään olisi mitään uutta tässä porukassa. Täti selvästikin rauhoittui vaikka samaan aikaan tämän silmien edessä taatusti hyppi erinäiset kauhukuvat siitä mitä kaikkea vielä onkaan edessä speden tarhauran aikana. Hahaa! Ja toisaalta, sori. Tiedän. Meillä on näitä tapaturma-alttiita lapsia ollut yksi jo aiemmin. 

Se muuten on aika jännä juttu. On olemassa selvästikin tapaturma-alttiita lapsia ja niitä jotka ei kaahota. Prinsessa ei kuulu tapaturma-alttiisiin, se ikkunasta läpi meno oli ainutkertainen tapahtuma. Tai jaa, on tämä kerran kaatunut himpan pahemmin pyörällä sen lisäksi mutta siinä ne sitten onkin. Junnu, vaikka vauhtia tällä riittääkin, ei ole mitenkään erikoisen tapaturma-altis vaikka silloin ihan pienenä, ennen silmälaseja, tämä muutaman kerran tikattiinkin. Toki tällä on aina sääret ja käsivarret mustelmilla kun tämä kiipeilee ja poukkii ja juoksee mutta niin allekirjoittaneellakin oli aina tenavana.

Poika 15v ei ole oikein koskaan telonut itseään eikä sen puoleen teinikään. Poika 17v taas. Voi huoh. Olemme onneksi astuneet aikakauteen jolloin tämä ei enää telo itseään säännöllisesti mutta sellainenkin aikakausi oli olemassa. Ja sitä aikakautta kesti viitisentoista vuotta. Milloin oli hiusmurtumaa varpaissa, milloin sormissa, milloin tikkiä otsassa, milloin kädessä ja kaiken kruunasi se viime syksyinen ranteen murtaminen. Oikeastaan se taisikin olla se aikakauden loppulaukaus sillä sen jälkeen lääkäriä on tapailtu paljon paljon harvemmin. Siis ei kertaakaan.

Vaan niin, lähtipä tämä nyt lapasesta tämä turinointi. Naputtelin siis pikaisen viestin ja otin rennon asennon nojatuolissa. Olinhan ehtinyt vaikka mitä päivän mittaan, töissä juoksin kuin aropupu luokkatyön parissa ja ehdinpä sitä aropuputoimintoa jatkaa vielä ipssäkin vappuaskartelun parissa. Työmaalta lähdettyäni kurvailin ensin löytötavaratalossa pyörähtämään ja ostin erinäisen läjän lankoja virkkauksiin, samalla ostin spedelle uudet kurahousut ja prinsessalle collegehousut.

Nappasin speden tarhasta ja kotona ruokin tenavat ja kas, syötyäni ja sen viestin naputeltuani päätinkin sitten keskittää tarmoni virkkuutyön etenemiseen. Selkäranka on ollut nyt useamman päivän, tarkemmin sanottuna lauantaista asti, jokseenkin epäkuntoinen. Lapaluiden välissä on selvääkin selvemmin nikama joka napsahtelee ja rutisee liikkuessa. Ikävä tuntuma on tuo. Etenkin silloin kun se hetkittäin säteilee kipua rintalastan puolelle. Höh. Pitäisi varmaan saada rusautettua se aloilleen mutta jaa-a. Enhän minä ole koskaan sellaista joutunut tekemään joten en todellakaan tiedä miten moinen tapahtuu.

Iltasella tuijotin vielä Lainvalvojat ja Pelastajat sekä Nannyn olkkarissa ja sen jälkeen siirryin petiin. Tämä ihana ja taivaallinen valo saa aikaan sen ettei silmät alakaan lupsua kasilta eikä vielä edes ysiltä. Onneksi makkarissa on pimennysverhot ja lähes poikkeuksetta simahdan vartissa siitä kun sinne pimeyteen hiippailen. Huh! Aamulla tosin herään kukonlaulun aikaan ja se johtunee pitkälti siitä että sitä valoa tulvii sisään rullaverhon ja ikkunan välisestä raosta.

Ehdin siinä ennen sänkyyn siirtymistä vaihtaa muutaman sanasen ukonkin kanssa ja kyllähän tämä lauantai alkaa nyt näyttää aika hölmöltä. Alkuperäinen suunnitelma kun oli että siivoamme pihaa, grillailemme, ukko kokoaa trampoliinin tenaville ja muutenkin vietämme perheaikaa pihassa. Suvun pikkumiehen sekaan sovittelu nyt ei ole kuin parin tunnin juttu ja tuon ajan voin tarvittaessa keikkua vaikka sisällä tämän kanssa mutta niin.

Ukon keskimmäinen sisko oli soitellut tälle että heillä olisi nuorimman tenavan synttärit lauantaina. Eli nyt pitääkin sitten miettiä menemmekö vaiko emme, synttärit ajoittuisi suunnilleen samaan ajankohtaan jolloin suvun pikkumies siirtyy anopin hoitoon. Siis mikäli nyt on edelleen tulossa hoitoon, ukon nuorin sisko ei vastannut eilen viestiini mitään. Likipitäen koko päivän suunnitelmaa pitäisikin muuttaa ja totta tosiaan sitä en mielelläni tee eikä sitä mielellään tee ukkokaan.

No, katsellaan. Onhan siihen lauantaihin vielä muutama päivä aikaa. Ja nyt. Luulenpa että siirryn suosilla aamu-uutisten pariin. Tänä aamuna menen työmaalle vasta kympiltä joten kiireen kierää tässä ei vielä ole mutta kaipa sitä vähän jotain voisi touhuta ennen työpäivääkin. Se on siis moro ja viettäkää kivakivakeskiviikko!