Tänään se iski täydeltä laidalta, sittenkin etten sitä osannut odottaa. Mistä, en tiedä, tuli vain ja pyyhkäisi mennessään. Kyllä, minä elän omaa elämääni. Minä olen minä. MINÄ. Minä kaipaan toisinaan mutta minä en elä ikävässä. Ja tänään, ihan yhtäkkiä, koko elämä oli pelkkää ikävää. Olenkohan minä skitsofreeninen?

Olisi tehnyt mieli vain itkeä, istua ja itkeä ja huutaa äitiä, tule ja ota syliin, pidä hyvänä, rakasta kuten rakastit eläessäsi. Voi jösses että se sattui. Tajuta (jälleen kerran) se kipu mikä minulle jäi. Se tyhjiö. Suoraan sanottuna ketuttaa juuri nyt tällä hetkellä se syömään lähtö. Ketuttaa katsella anoppia lastensa ympäröimänä. Ketuttaa elämä. Ketuttaa ihan helvetti kaikki.

Minä pyrin olemaan hyvä äiti, kovin hyvin en aina, jos koskaan, siinä onnistu, mutta hei, minä olen ELÄVÄ äiti! Kai silläkin on joku arvo? Aina en jaksa, aina en ole läsnä vaikka nyökkään. Tekeekö se minusta huonon äidin? Mutta perkule, eikö vielä huonomman tekisi se jos minun sydämeni ei löisi tai henkeni kulkisi keuhkoputkissa? Jos ajatuksissani ei olisi lapset, se mitä heistä kukin milläkin hetkellä tarvitsee, mikä heihin koskee.

Tämä on jotenkin hyvin kieroutunutta, minä toivotan teille kaikille muille äideille hyvää äitienpäivää tämän ikävä- ja hormoonimyrskyn keskeltä ja omalle äidilleni sinne jonnekin taivaisiin: rakastan sinua edelleen yhtä paljon kuin sinä päivänä kun lupasit että vielä minun viisikymppisilläni sinä taputat. Äiti, muista taputtaa 13 vuoden päästä.