Niin. Eilen siivosin, kokkasin, pyykkäsin ja kudoin. Innokkaasti, joku voisi jopa käyttää sanontaa "tuli persiin alla". Oli vain niin sellainen olo heti aamusta, ukko ärsytti, elämä ärsytti ja vähän kaikki ärsytti. Se mikä teki siitä kaikkinaisesta ärsytyksestä erikoisen oli se samanaikainen tunne jonka mukaan olo oli lupsakkaan keveä ja rento. Olenkohan sujahtamassa nyt jo vaihdevuosiin?

Tiedän, vaihdevuodet on pitkälti perinnölliset, noin ikää ajatellen mutta miten minä sen lasken? Äidiltä kun poistettiin kohtu tämän ollessa 30v ja vaihdevuodet alkoi siitä. Monesti olen miettinyt kuinka kauaskantoiset seuraukset tuolla kaikella oli. Äiti näet odotti vauvaa. Villeä. Jolle hankittiin vaunut ja josta iloittiin heti raskauden varmistuttua. Kontrolli oli taysissa, äidillähän oli häikkää selässä ja vaikka mitä ja tuomio oli tyly.

Äiti jäi suoraan kaavintaan. Vaihtoehtoja olisi ollut tasan kaksi, joko äiti tai lapsi, tai vaihtoehtoisesti kumpikin, olisi kuolleet. Sen jälkeen äiti leikattiin, ensin kohdunpoisto, perään selkäleikkaus jonka jälkeen tämä joutui makaamaan sairaalavuoteessa kuusi viikkoa. 10 kuukautta makuuasentoa kotona kun todettiin että leikkaus ei ollut onnistunut. Uusi leikkaus. Miten minä olen koskaan kehdannut miettiä miksi äiti luovutti?

Antaapa olla tämän ajatuksen, se ei kanna mihinkään, minä tiedän äitini siinä kuin omani virheenikin joten hohhoijaa. Villeä meillä silti surtiin aina viimeiseen elinvuoteen asti. Kuten äidin isääkin jota minä en koskaan ehtinyt tapaamaan. Koiraa. Eroa. Meillä taisi olla aikamoinen surupiiri, ilmanko pakenin paikalta 16v. Ja pah, tämä nyt ei johda edelleenkään mihinkään. Vaihdan siis lennossa.

Kuitenkin, eilen mietin niitä kaikkia. Ja sen ajatusten virran herätti sisko jonka kanssa lähes tiristemme tippoja silmäkulmistamme edellisenä iltana. Kun me kumpikin koemme hylkäävämme ystävämme. Sen yhden joka oli ja säilyi. Johon pystyi turvautumaan kun äiti kuoli. Koira vietiin pois. Isä löi. Ero tuli. Ruumita löytyi. Toinen ei ollutkaan se. Lapset huusi. Suretti. Mietitytti. Me kumpikin teemme surutyötä tupakasta.

Samaan aikaan me totesimme liki yhteen ääneen hukanneemme identiteettimme. Ketä me olimme? Mitä me olimme? Mitä me teemme? Miten me osaamme olla muuta kuin aiemmin? Tahdommeko me edes? Miksi me käymme kaiken tämän kivun läpi? Ihmisen, joka ei ole polttanut riippuvuuteen asti, on vaikea tätä ymmärtää mutta me totesimme isomman polttaneen 25 vuotta, pienemmän liki 20 ja tupakan kuuluneen elämäämme aina.

Ensin kotona, ruokaa laittelevan äidin suupielessä roikkuen, sitten isäpuolen sormien välissä. Mummulla oli ikuinen tupakantuhkaenkka, ystävät poltti, isäpuolet, sisarpuolet, koko maailma. Jopa se parhaan ystävän viinaa karttava isä, sekin kävi tupakalla pihalla. Me kasvoimme tupakkaan. Haimme siitä lohdun, turvan ja ajatusten sataman. Ja nyt me tuskailemme miettien ketä me olemme? Ja ei, tähän ei auta uhriuttaminen, me emme ole uhreja.

Ja ei, ei syyttely suuntaan tai toiseen, ei se että joku toteaa että haluammeko siirtää tämän riippuvuden omille lapsillemme. Ei meitä kiinnosta, me koetamme vain selvitä savuttomasta päivästä seuraavaan  yhdessä lähestulkoon itkien. Huoh! Välillä tämä himppasen väsyttääkin. Onneksi tänään on lenkki-ilta.

Paitsi tätä tupakkaikävää minun piti myös kertoilla Aki-ikävästä. Ei. ei minun ole ikävä ikävä. Mutta epäuskoinen olo on edelleen. Petetty. Miksi? Miksi Aki? Samaan aikaan koneessa on soinut Aki Sirkesalo. Miksi? Miksi hän ja perheensä. Ja toisaalta, mikä on armollisempi tapa itselle lähteä kuin oman perheen kanssa samaa matkaa, yhdellä pyyhkäisyllä. Mutta entä Akin ja tämän vaimon vanhemmat ja läheiset? Saavatko he tästä toeamuksesta mitään lohtua?

Raskaat on aatokset siis. Ehkä siirryn aamupalattamaan, hauskaa sunnuntaita ja se on moro!