Olenko kertonut että rakastan ukon serkkuja. Kumpaakin heistä. Toki niitä serkkuja on muitakin, en minä sillä, mutta vain näillä kahdella on ollut ja on elämässäni merkitystä. Silloin vuosia sitten, kun aloimme olla yhdessä, toinen vihasi minua. Vihasi kuin ruttoa noin suurpiirteisesti sanottuna. Toinen taas suuttui minulle sekunnissa. Sotkin hänen koko elämänsä. Välittömiin väleihin ja löpinään tottuneena en osannut edes ajatella että jollain olisi elämäntilanne se että jo yksittäinen soitto vieraasta numerosta saisi ketään näyttämään pettäjältä.

Toista tiesin sen puhelun jälkeen. Olin tuhonnut suunnilleen kaiken. Loppu viimeksi kuprut oikeni, prinssi sai prinsessansa jne ja sopukin tehtiin. Mutta oli ne hittolainen aikoja! Mutta tosiaan se toinen serkku. Se, hän, vihasi minua. Enemmän kuin varmaan ketään koskaan. Ukko lohdutteli, anna olla. Mitä väliä. No sitä väliä että serkku kävi kylässä. En minä halunnut että se viha välittyy lasteni nähtäväksi. Todettakoon että alle puolen vuoden olimme vihanneen serkun kanssa parhaat ystävät. Parhaat ystävät vaikkakin hieman tyyliin "mitvit mä tosta tykkään".

Minä luotin serkkuun kuin hullu punaiseen polkupyörään, serkku minuun. Remppasimme kimpassa tätä taloa, olimme kuin sisko ja sen veli. Perustimme firman, hoitelimme hommat ja kaikki toimi. Aloin odottaa prinsessaa ja myimme firman pois. Serkku kävi, pyörähteli. Vähin erin muutuimme harvemmin tapaaviksi. Sitten meni aikaa. Meni aikaa. Ja meni vielä lisää. Se serkku jonka suututin erosi vaimostaan. Yhtäkkiä serkkutiimin ainoa ulkopuolinen jäsen kuoli. Seisoimme arkulla. Minä pidin serkkuja käsistä kiinni. Halasin. Rakastin ja toivoin, että he tietävät sen. Kaikki oli rikki, me, jotka olimme vain pari vuotta aiemmin nauttineet serkkuporukan ainoan ulkopuolisen häistä, olimme arkun ääressä. 

Sen jälkeen minun, ja sen minun kanssa riitaantuneen serkun, välit muuttui. Minä voin koska tahansa kysyä mitä tahansa ja saan varmasti tyhjentävän vastauksen. Minulta ei piiloteta mitään. Sen jälkeen myös minun ja sen minua vihanneen serkun, sen liki veljen, välit muuttui. Minä olin olkapää. Kunnes tuli se päivä jolloin kaikki muuttui. Serkku särkyi, ihan samalla tapaa kuin siskoni aikoinaan. En tiennyt mitä tehdä, en tiedä edelleenkään. En osannut kuin nostaa kädet pystyyn ja pyytää anteeksi ukolta: minä en pysty tähään enää toista kertaa.

En jaksa, en kykene. En halua että kukaan käpertyy syliini kuten sisko aikoinaan. En halua että kukaan etsii minusta voimaa ja tukea. Tarvitsen kaiken sen itse. Enkä voinut. En pystynyt. Se serkku joka suuttui, se on edelleen tuossa. Niin lähellä. Niin kosketettavissa. Onnellisempana kuin koskaan ennen. Elämänsä naisen löytäneenä. Rakastuneena. Minulle tärkeänä, sinä ihmisenä joka tulee ja sanoo että hei, onneksi sinä olet sinä ja onneksi olet serkkuni elämässä.

Se vihaava serkku taas. Se on ollut paremmassa kunnossa. Siihen väliin tosin mahtuu aikoja jolloin pelkäsin. Pelkäsin että jos tämä tulee. Jos tämä ei ymmärrä. Jos jään jalkoihin. Koskaan, en edes yhtä ainoaa kertaa, pelännyt serkkua itseään, tiedän varmaksi että minua sen enempää kuin lapsiakaan tämä ei olisi koskaan satuttanut mutta toisaalta, kuinka paljon lasta sattuu jos tämä joutuu näkemään itselleen tärkeän ihmisen muuttuvan toiseksi kuin on?

Me olemme tiimi. Minä, ukko ja serkut. Me olemme me. Yksi meistä on nyt kateissa mutta löytänee tiensä tänne. Siihen tiimiin kuului myös hän joka lähti pilvien päälle. Häntä me kaikki tulemme aina kaipaamaan. Seuraamme hänen poikansa kasvua mieheksi, toivomme että poika olisi vuosi vuodelta enemmän samankaltainen kuin hän; johan tuo valmiiksi näyttää häneltä mutta se käytös! Ei siinä vikaa ole, fiksu ja kaunis 4v mutta onko hän vielä joskus kuin isänsä? Yhtä tunnontarkka, yhtä rakastava, yhtä läheinen. 

Minä en sen sijaan pysty enkä osaa enempää, kaikki on ollut rikki jo kotvan. Voin vain seistä ja toivoa että tämä kaikki lutviintuu. Että joskus me vielä seisomme rinta rinnan, katsomme Haukijärven pintaa ja toteamme että tämä oli parasta ikinä. Tämä elämä, nämä me. Elämä on uskomaton leikki ja me leikimme siinä kuin pienet lapset. Rakastamme, vihaamme ja inhoamme, ihan sen mukaan mitä mikäkin aamu tuo tullessaan. Oikein ihanaa sunnuntaita teille kaikille, se on moro!