Ihanan aurinkoinen aamu jälleen, mutta mikä hiivatti siinä on että öiden pitää olla niin pirullisen kylmiä edelleen? Ihminen on täysin hileessä aamulla kun herää. Tänä aamuna ei herättykään totuttuun tapaan kuuden kintaalla, ehei, unta riitti melkein seitsemään. Ja olisi riittänyt ehkä pidempäänkin jos spede ei olisi päättänyt vellin juotuaan että nousemme ylös. Merkillinen heppu, määrää täysin äidin elämänrytmin edelleen.

Toisaalta, toisessa päässä lapsikatrasta sitten ollaankin päästy vaiheeseen jossa emme enää soita illalla kysyäksemme "koska tulet" vaan ukko kysyy minulta "menikö se baariin tänään". Elämme mielenkiintoisia aikoja. Ja ei, se ei mennyt baariin, vaan kaverilleen jossa istuivat porukalla iltaa. Ja toisin kuin vielä muutama viikko sitten, äiti ei istunut odottamassa kotiin eikä sitä tehnyt ukkokaan vaan meistä kumpikin nukkui iloisesti jo paljon ennen teinin kotiutumista. Olisikohan aika vaihtaa nimitystä, teini ei taida olla enää ihan teini? Nuori aikuinen kenties? Ehei, pysyttäydyn teinissä vielä toistaiseksi, liikaa muutoksia yhdellä kertaa jos nimitystäkin pitää vaihtaa.

Paitsi että elämme mielenkiintoisia aikoja teinin elämän tiimoilta, elämme mielenkiintoisia aikoja myös pojan 15v suhteen. Tämä kun on nyt "rakastunut" niin että sukat pyörii jaloissa. Suunnilleen. Eikä ihan kehen sattuu vaan tyttöön joka harrastaa uimista. Laskettelua. Urheilua. Vaikka mitä. Ja joka lähti hiihtolomaksi Lappiin. Siis suunnilleen samantien kun tämä nuori lempi oli astunut uudelle asteelle eli seurustelulinjalle. Joka tietysti aiheutti paljon lisäkustannuksia ja toimia pojan 15v osalta. Puheaikaa piti näet ladata. Ja ladata lisää. Ja sitten kännykkä piippaili iltamyöhään kaihoisia viestejä pojan 15v "dataillessa".

Ihan ensin olin vain hieman jyvällä asiasta, siis siitä että nyt on joku jossain viemässä pojan sydäntä mutta mitäänhän minulle ei suoraan sanottu vielä tuossa vaiheessa. Ehei, lähinnä epäilyksiä herätti pojan 15v yhtäkkinen tarve ronklata vaatteita kaapillaan. Normaalisti kaapista on päälle kiskaistu suunnilleen vaatekappale joka ekana käteen osuu, nyt jokaista vaatekappaletta roikotettin silmien edessä, käänneltiin ja arvioitiin. Hiuksiakin suittiin suunnasta toiseen osaamatta päättää mikä asento olisi paras mahdollinen. Dödöä suihkittiin.

Seuraava merkki olikin sitten enemmän kuin selvä, naamiksen profiiliin ilmestyi pojan parisuhdetilanne kohtaan "parisuhteessa". Kröhöm. Voiko sitä sen selvemmin enää ilmoittaa? Mutta niin, seuraavana päivänä tämän huikean uutisen pätkähdettyä julki tyttö lähti sinne hiihtolomareissulle. Josta palasi myöhään eilen illalla. Joka taas aiheutti lisää toimia muuten ah niin toimettomassa ja aikaansaamattomassa pojassa 15v. Tämä näet lähti illansuussa nuokkarille ja palasikin suunnilleen samantien kotiin. Kun piti siivota.

Kahdeksalta illalla yläkerrassa siirreltiin huonekaluja ja puoli yhdeksältä poika lähti lenkille. Tämä lenkkeilykin ilmaantui kuvioihin samoihin aikoihin kun se parisuhdeilmoitus naamiksessa. Eli niin, pojalla on nyt lempeä rinnassa ja paljon. Voi elämän käpälä. Tänään tyttö on tulossa kyläilemään ja äitiä on vannotettu olemaan hiljaa. Kummallista. Niin kuin minä nyt muka sanoisin jotain joka olisi noloa. Tai kertoisin pojan ihmeellisistä seikkailuista. Tai tapaturma-alttiudesta. En tietenkään. No en en...

Poikahan on aina ehtinyt häistä hautajaisiin mennen tullen ja jos kohta tämä on tätä nykyä jo onneksi rauhoittunut reippaasti niin edelleen äidin nauruhermoja kutkuttaa leijona-leikki, ruusupuskapyöräily tai seinän ja sohvan väliin jumittaminen. Eihän ne tapahtumahetkellä naurattaneet mutta näin vuosien jälkeen niille ei voi kuin hihitellä. Olenko mahtanut näistä koskaan edes kertoakaan blogissani? Mikäli en, niin korjaan kyseisen unohduksen tässä ja nyt.

Leijonaleikkihän tapahtui pojan ollessa parivuotias. Poika oli Tarzan ja isosisko oli leijona ja kas, leijona ajoi tietysti Tarzania takaa. Tarzan ratkaisi ongelman kiipeämällä vuorelle ja hyppäämällä siitä veteen. Huomautettakoon että vuori oli rappujen kaide ja vesi oli sitten pari metriä alempana oleva rapputasanne. Kyllä, lääkärireissuhan siitä tuli mutta merkillistä kyllä, ainoat vammat Tarzanilla oli mustunut peukalo ja lievä aivotärähdys.

Seinä ja sohva taas koitui pojan kompastuskiveksi suunnilleen samoihin aikoihin, tämä kun ei uskonut ettei sohvan selkänojalla seistä ja paukuteta ikkunaa vaikka äiti onkin siellä ikkunan toisella puolella ulkona ripustamassa pyykkiä narulle. Muutaman kerran sormea heristettyäni ikkunan suuntaan kuuluikin talon seinästä kolinaa. Poika oli kadonnut sohvan selkänojalta kuin taikaiskusta ja kas, sisällä minua odotti mahastaan sohvan ja seinän väliin jumittanut sätkivä ja harmistunut nuori mies. Jalat ei ylttäneet maahan eikä kädet selkänojaan niin että tämä olisi päässyt pinteestä ja erittäin tuhmana äitinä minä en voinut kuin nauraa lapselle joka sätki, potki ja suunnilleen murisi jo siinä vaiheessa.

Ruusupuskapyöräilyä taas harjoitettiin ennen kouluun menoa, taisi olla juuri edeltävänä keväänä. Poika jos kuka kuului lapsiin jotka t-o-d-e-l-l-a innostui keväisin saadessaan pyörän ensimmäistä kertaa talven jälkeen käyttöön. Sinä keväänä poika lähti tietä myöten käymään kaverillaan ja palasi samantien takaisin ja kas, unohti kuinka pyörällä jarrutetaan. Tuloksena oli ruusupuskassa kiljuva nuori mies jonka kasvoista ja käsistä nypittiin piikkejä vielä seuraavanakin päivänä. Ruusupuskaepisodi ei suinkaan ollut ainoa kerta kun pyörän ja pojan tiet kulkivat pyörän päättämiä latuja, seuraavana keväänä poika pyöräili suoraan isoa mäntyä päin ja kumautti päänsä. Tuollakin kertaa talvi oli puhaltanut jarrutustaidot huitsaan.

Pyöräilyn ihmeisiin voinee lukea myös kerran jolloin poika pyöräiki tien reunaan jätettyä kaivurinkauhaa päin ja kas, kaatuihan se kauha. Luonnollisestikin kun kyseessä oli tapaturma-altis poika, horjahti tämä itsekin ja otti tukea kaivonrenkaasta joka oli siinä kauhan vieressä. Ja se kauha kaatui tietysti siihen kaivonrenkaan päälle ja kas, pojalta repesi yksi sormi auki kärjestä juureen toisesta kädestä. Tikkejähän tuohon haettiin ja aika komea arpi siinä sormessa on muistona, ihme juttu ettei luita mennyt sentään poikki.

Legendaarisiin tapahtumiin kuulunee myös päänpaikkailukeikka joka sai alkunsa koulun liikuntasalissa. Poika oli näet kaatunut näyttämölle johtavissa rappusissa ja kumauttanut takaraivonsa ja reikähän sinne tuli. Koska poika oli tuohon aikaan piikkikammovaiheessa ei tämä tietenkään tahtonut että sitä reikää tikataan vaan lääkäri liimasi sen kiinni ja esitti toiveena ettei päätä kasteltaisi viikkoon eikä liimattua aluetta pideltäisi muutamaan päivään ettei se repeä uudelleen auki. Arvaattekin. Neljä päivää liimailun jälkeen soitti koulun terveydenhoitaja.

Koulun piha kun oli kovin jäinen ja liukas ja eiköhän poika ollut heittänyt siinä seljälleen ja niin, aukesihan se liimaus sitten. Että josko sitä poikaa terkkariin, taitaisi olla tikkien paikka nyt kyllä. Kuten olikin. Miten minusta tuntuu että pojalla oli pienempänä jatkuvasti joku paikka joko auki tai ruhjeilla? Ihme että tuolla ei ole ollut kokovartalokipsiä koskaan, sekin kun olisi ollut varsin mahdollinen ottaen huomioon pojan poikavuosien tölmimiset.

Vaan nyt, joudun valitettavasti siirtymään kerrosta ylemmäs sillä poika pyysi herättämään puoli kymmeneltä. Pitää näet vielä tehdä loppusilaus ennen tyttöystävän vierailua. Tsai. Viettäkää mukava sunnuntai ja se on moro!