Tiukka etukeno. Spede on aivan pökkylässä vielä. Yö oli kovin levoton, liekö syy lääkkeettömyydessä vai jotain muuta? Mielenkiinnolla jään odottamaan mitä ensi yö tuo tullessaan. Jo alkuyöstä, kun irkku hiippasi sänkyyn, poika kuulosti kröhäiseltä. Voiko lääkkeen pois jättö tosiaan vaikuttaa heti? Vai onko pojalle vain pesiytymässä joku kavala lenssu? Vai kuvittelinko vain? Hitto kun tietäisi.

Meidän oli illalla pojan 12 kanssa tarkoitus odotella Disney Showsta kotiutujia. Ja mitä vielä, poika torkkui toisella sohvalla jo puoli yhdeltätoista illalla eikä irkku juuri virkeämmältä näyttänyt toisen sohvan nurkassa. Hieman ennen yhtätoista oli pakko luovuttaa, soittaa ukolle ja painella sänkyyn. Hieman ennen puolta kahtatoista porukka kuului kotiutuvan, junnu ja prinsessa oli hieman yliväsyneitä eteisestä kuuluneesta käkätyksestä päätellen. Irkku ei jaksanut nousta enää sängystä ja huono äiti-syndroomahan siinä heti nosteli päätään.

Tänään luvassa raporttia eilisestä illasta, varmasti on ollut hauskaa ja kokemisen arvoinen tapahtuma. Josta tulikin mieleeni, Madonna tulee Suomeen kesällä. Itse en erityisemmin Madonnasta välitä, musiikki on kyllä ihan ok, nainen tehnyt kunnioitettavan työn musiikin parissa jne mutta en silti ole mikään fani. Ukko sen sijaan on. Olenkin miettinyt pitäisikö minun ostaa liput ukolle sinne, jos niitä nyt sattuu saamaan.

Itse en välitä lähteä mukaan, mutta ottakoon jonkun kaverinsa. Myöhästyneenä syntymäpäivälahjanahan nuo olisi omiaan. Katsoo nyt, aika suolaisen hintaisethan liput on, 99 euroa halvemmat ja 119 kalliimmat, mutta silti. Toisaalta ei olisi rahaa laittaa tuollaisiin juttuihin mutta toisaalta. Niin. Kokemuksena varmasti ainutlaatuinen.

Tänään ajattelin yllätys yllätys kokkailla. Siivoilla. Laitella pyykkejä. Olla ja öllöttää. Ukon pitäisi lähteä prinsessan kanssa toiselle serkulleen, kotiutuvat tosin illalla, ainakin ukko. Näkee nyt, käsittääkseni asia ei ole lukkoon lyöty. Tämäkin päivä mennään siis puolella väellä. Melkein lomaa.

Muuten, spede tuntui kuumeiselta heräillessään. Irkun silmissä vilisee jo kauhukuvat siitä, kuinka keskiviikkoinen operaatio on pesiyttänyt jonkun pöpön elimistöön. Tuttavaperheen penskalle kun kävi niin. Ehkä ei kuitenkaan, ehkä kyseessä on kuitenkin vain se lenssu johon yön levottomuus ja aamuinen köhiminenkin sopisi. Miksi äidit näkee aina uhkakuvia joka puolella?

Oletteko koskaan miettineet, kuinka vaarallinen paikka maailma on jos sitä oikein jää ajattelemaan? Ja kuinka vaarallisen siitä saa kun sitä ajattelee. Yhtenä päivänä ajattelin kuinka iso todennäköisyys on sille, että spede kiepauttaa itsensä rattikelkan kyydistä keskelle autotietä ja en huomaa sitä ajoissa vaan poika jää auton alle. Ajatelkaa mikä ajatus! Miksi äidit ajattelevat tällaisia?

Todennäköisyys kyseiselle tapahtumallehan on ihan onnettoman minimaalisen pieni. Ja silti, kai niinkin voisi tapahtua. Tai että joku isommista lapsista kaapataan kotimatkalla illalla ja kuljetetaan johonkin keskelle ei mitään, murhataan ja heitetään ruumis metsään. Niinpä! Ei tällaisia kannattaisi ajatella, eikä niitä yleensä ajattelekaan mutta toisinaan niitä tulee mieleen.

Ja samaan aikaan kun nauraa omille ajatuksilleen ja vakuuttelee itselleen kuinka se on kovin epätodennäköistä, kysyy itseltään että niin sekin äiti varmasti ajatteli, jonka vauva kuoli syöksyttyään vaunuineen järveen kesken päiväunien. Niin sekin äiti varmasti ajatteli, jonka tytär katosi jäljettömiin naapurikaupungissa.

Ja entä se äiti, joka odotti perhettään hiihtolomareissulta kotiin ja oven takana seisoikin poliisit kertomassa kuinka sekä isä että molemmat pojat ovat ajaneet kolarin matkalla ja kuolleet. Aivan päätöntä ajatella että niin kävisi omalle kohdalle, mutta niinhän voi käydä. Ei kukaan tiedä etukäteen mitä tapahtuu.

Tosiasia on myös se, että jos näitä jää miettimään, ei kohta uskalla enää elää. Miettii itsensä hulluksi ja luo kauhukuvia joka asian, tekemisen ja paikan täyteen. Totta, poika 14v meinasi tukehtua leivinpaperiin puolivuotiaana. Vaan eipä tukehtunut, äiti osui paikalle ajoissa ja sai paperin kaivettua kurkusta. Pitää vain luottaa siihen, että niin tapahtuu kuin on tarkoitettu ja etukäteen ajattelemalla ei todellakaan välty miltään eikä saa muuta kuin itsensä pelkäämään.

Kyllä on kummallinen maailma. Kyllä me äidit olemme kummallisia tyyppejä. Joko syytämme itseämme tai olemme jatkuvasti huolissamme, vaikka emme tietoisesti niin tiedostamattamme. Helpoimmalla elämästä taitaisi päästä jos ei lapsia olisi tehnytkään. Ei tarvitsisi koko loppuelämäänsä viettää jonkinasteisessa, vaikka vain alitajuisessa, huolessa.

Menen nyt mittaamaan speden mahdollisen lämmön ja lakkaan nämä kauhukuvien kylvämiset. Se on moro! Niin, ja hyvää lauantaita.