Niin se kuulkaa on. Taas on maanantai ja vasta äsken oli lauantai... Kummallista. Irkku on keskittynyt tarkkailemaan maailmaa. Aamulla vietiin junnu kävellen eskariin, ilma oli syksyisen tuntuinen. Hyi hiittinen! Irkku ja syksy ei sovi yhteen. En ole koskaan ymmärtänyt ystävääni joka odottaa syksyä kuin kuuta nousevaa, on kuulemma niin ihanaa kun pääsee polttamaan kynttilöitä ja nauttimaan raikkaasta ja kuulaasta syysilmasta. Siis MITVIT, kysyn mä!

Mitä ihanaa siinä on, että saa kaivaa miljoona kerrosta vaatteita niskaansa, suunnitella tarkkaan mitä lapsille pukee milläkin ilmalla päälle ja että iltayhdeksän jälkeen pimeys on käsinkosketeltava. Toivottavasti ensi talvi ei ole toisinto viime talvesta, muuten irkulla menee kyllä herne nokkaan ja hermot päreiksi. Lunta kiitos, ei paljon mutta sen verran että maisema on valkea. Ei kukaan irkku ainakaan pysy täysjärkisenä pimeydessä, ei.

Vanhan kansan oppien mukaan sitä lunta ei paljon tule. Sanonnan mukaan kun pihlaja ei kahta kuormaa peräkkäin kanna ja tänä vuonna pihlajat notkuu marjoista. Irkun päässä tosin liikkui jo ajatus siitäkin, että voisiko mokoma marjamäärä olla seurausta vähälumisesta viime talvesta. Kääk! Ei kai se niin voi olla.. vai voiko?

Kaipa sitä pitää itsekin opetella pitämään syksystä. On siinä yksi hyvä puoli, minkä keksin mutta siihen se jääkin. Vaahteranlehdet. Voi mikään ei ole kauniimpaa ja mukavampaa kuin värikkäät, isot vaahteranlehdet isoihin kekoihin haravoituna. Lapsena hypittiin koulutien varren vaahteranlehti kasoissa, koottiin kasoista vielä isompia jaloilla lehtiä siirtelemällä ja voi pojat, sitä touhua irkku muistaa vieläkin ilolla. Harmi, ettei meidän pihassa kasva isoja vaahteroita, rajalle on onneksi pari pesiytynyt eikä irkku ole antanut kaataa niitä pois. Ei niistä kyllä lehtikekoja vielä aikaan saa, mutta ehkä parin vuoden päästä.

Jahas, se olisi sitten vähitellen aika laitella välipalaa eskarista kotiutuneelle junnulle. Viettäkää lokoisa maanantai, se on moro!