Hyi hyi ja häpeä. Aikanaan, silloin joskus kauan sitten, kun äiti kuoli, minulla oli tätilauma. Lauma joka lupasi ja vannoi että hei, sinä nuori ihminen, me pidämme sinusta huolen. Seisomme rinnallasi kun tarvitset meitä. Seisomme takanasi kun kaipaat meitä.

Ajatuksesta tie toteutumiseen on aina pitkä. Aina. Minäkin olen luvannut kertaa tuhat että olen parempi, osallistuvampi äiti. Olenko? En. Jo siksikin olen aikaa sitten antanut tätilaumalle armon tässä kohtaa. Minä osaan ihan itse, ei minusta tarvitse huolehtia.

Yksi tädeistäni on minulle rakkaampi kuin kukaan muu heistä. Samainen täti aiheuttaa nonstop-kiistaa serkun, tämän tyttären, kanssa. Minusta on typerää jäädä tuleen makaamaan. Minusta on typerää tehdä menneistä asioista elämää määritteleviä. Minusta on ihan yli-idioottimaista sääliä itseään.

Hyvinä päivinä, rehellisinä hetkinä, säälin itseäni. Harmittaahan se että en saanut tasapainoista ja rauhallista lapsuutta. Minulla olisi ollut oikeus siihen. Mutta kun en saanut niin en saanut ka se on VOIVOI. Se että säälin ja surkuttelen itseäni ei muuta sitä totuutta missä olen elänyt, ei se helpota oloani. Toki se auttaa juuri sillä hetkellä kun TIEDÄN että minä olisin tarvinnut ja ansainnut enemmän.

Täti on kuollut ja täti on haudattu. Miksi minua ei haluttu sinne? En oikein edes tiedä olenko vihainen, hämmentynyt vai loukkaantunut. Jaa ei. Tiedän, olen loukkaantunut. Olen vihainen. Olen hämmentynyt. Sisko käänsi jo asian päälaelleen; tämä oli johdatusta. Oli, toki, en väitä. Siskolle se oli varmasti johdatusta.

Minulle se oli lyönti vasten kasvoja. Minulle se oli selvä merkki siitä että ei, minä en kelpaa. Minä OIKEASTI yritän olla se äiti jonka lapseni tarvitsevat. Minä OIKEASTI yritän täyttää kaikki odotukset. Minä olen YKSIN, tunnetila jota kukaan suvusta ei ymmärrä. Ja nyt, olen vielä enemmän yksin.