Siihen tämä nyt sitten meni. Pähkäilyyn. Ärsyttävää! Kaikista helpointa olisi kun voisi ja pystyisi tekemään päätöksen tuosta vaan ja seisomaan sen päätöksen takana, oli se sitten mikä hyvänsä. Mutta ei, irkku on irkku ja jo pelkkä päätöksen tekeminen on yhtä hiton asian kääntämistä suunnasta a suuntaan b. Melkein voisi kuvitella että tässä ollaan päättämässä ydinpommin lähettämistä naapuriin eikä sitä tuleeko vai eikö se koira tule. Damn!

Listasin päässäni jopa sekä huonoja että hyviä puolia, ajatuksena tehdä ratkaisu sen mukaan kummat vie voiton. Huonoiksi puoliksi luin mahdolliset tuhot mitä koti kokee mikäli koiruus kuuluu tuhokoneisiin pentuna. Toisaalta, lapset ovat osoittautuneet myös aika hyviksi tuhojen tekijöiksi mutta haluanko vielä lisätuhoja? Huonona puolena pidän myös sen että on olemassa riski ettei koiruus olekaan luonteeltaan tanskandogin rotumääritelmän kopio kuten Ina oli.

Ja entä jos käykin ilmi että junnu on allergisoitunut tämän parin koirattoman vuoden aikana koirille? Hyvin epätodennäköistä toki ottaen huomioon että junnu pörrää kaverinsa kanssa nonstop ja kaverin koirakin on usein pörräysseurana. Ja toisaalta, jos kaikki ihmiset miettisi koiraa ottaessaan mahdollisuutta siihen että onkin allerginen ja perustaisi päätöksensä siihen, ei kukaan taitaisi hommata koiraa.

Pentuaikaakaan en pidä ainoastaan positiivisena vaikka siinä paljon positiivista onkin. Se on huonolla säkällä juuri sitä tuhojen korjailua, kodin suojelua ja vastaavaa ja tämän lisäksi pari vuotta menee ajoittain vääntäessä. Oikeastaan vasta pari-kolme-vuotiaan dogin kanssa päästään siihen aikuisen koiruuden kanssa elämiseen, jos ei sitten käy niin huono säkä että koiruus ei tosiaankaan ole rotumääritelmänsä mukainen vaan jää sinne ikuinen kakara-tasolle.

Myös kaikkialle levittäytyvät koirankarvat tuntuvat tässä vaiheessa rasitteelta. Kummallisesti sitä ihminen tottuu karvattomaan kotiin ja pitää sitä jopa positiivisena puolena. Toisaalta taas koko karvasirkus ei tunnu miettimisen arvoiselta asialta, mitä sitten. Hyvin pian tulee se hälläväli-asenne karvojen suhteen. Ja toisaalta, vaikka meillä ei koiraa olekaan ollut pariin vuoteen ei se tapa imuroida joka päivä ole kadonnut mihinkään.

Hyviä puoliakin on läjä. Spede tottuu elämään koiran kanssa. Tätä pidän muuten todella tärkeänä asiana, meidän kaikki lapsemme ovat kovin eläinrakkaita ja tottuneet eläimiin ja samaa toivon pienimmällekin. Minä saan oman kaverin ja oman harrastuksen kohteen. Minun sen enempää kuin muidenkaan ei tarvitse koskaan tuntea oloaan turvattomaksi yksin kotona ollessaan.

Minä saan lenkkikaverin ja syyn ulkoilla kunnolla, muutenkin kuin vain notkumalla pihassa tai kuopsuttamalla maata. Saan uskollisen ystävän joka kuuntelee kaikki itkuni ja suruni ja on ilolla ja rakkaudella mukana touhuissani. Lapsien ei tarvitse manailla sitä että meillä ei ole edes koiraa enää. Prinsessan ei tarvitse nähdä omiaan koulusta kotiutuessaan ja alkaa itkeä ulkorappusilla kuinka hän ihan varmasti näki koiruuden äidin vieressä ulkorapuilla.

Ja yksi iso iso plussa on keittiön pöydänalusta. Ei enää ruoanjämiä, ei imurointipakkoa jokaisen ruokailun jälkeen eikä toisaalta roskikseen tyhjennettyjä ruokalautasia. Paitsi ehkä joidenkin ruokalajien kohdalla, Inan mahalle ei ainakaan käynyt kaikki sapuskat.

Kuten huomaatte, päätös on todella helppo tehdä. Höh! Joudun siis jatkamaan harkintaa, tosin keksin jo pari keinoa millä päätöksen voisi tehdä. Tiedättekö, vähän kuin heittäisi kolikkoa ja päättäisi sen mukaan. Keino ykkösenä ajattelin käyttää miestä. Kysyn vielä kerran miten tämän koira-asian kanssa tehdään vaikka tiedänkin lähes satavarmaksi mikä vastaus on. "Se on nyt sun päätettävissä" joka ei muuten auta yhtään päätöksen tekoa.

Toinen keino on helpompi. Pikkusohva kun on edelleen saunalla odottamassa kuljetusta kaattikselle. Heti tämän koirakeskustelun alettua tajusin, että siinähän on koiruudelle sohva valmiina. Dogit kun painavat sen verran julmetun paljon että kyseistä rotua ei voi edes ajatella makuuttavansa kovalla lattialla eikä lattialle pyörimään jätetty patjakaan tunnu houkuttelevalta vaihtoehdolta.

Sohva pääsisi siis takaisin hyötykäyttöön ja ei tarvitsisi edes miettiä mistä koiruudelle tekee pedin. Joten josko antaisin sohvan päättää? Mittaan sen ja mittaan seinän jota vasten sen ajattelin. Jos sohva mahtuu niin päätös on kyllä ja jos ei niin päätös on luonnollisestikin ei. Tosin tämä metodi ei tule toimimaan mikäli sohva ei mahdu koska silloinhan irkku itsensä tuntien alkaa mitä todennäköisimmin miettimään että onko se sohva nyt edes järkevä laittaa juuri tuohon ja pitäisikö sittenkin sijoittaa se tuonne tai tuonne.

Kuten huomaatte, olen suunnattoman hyvä tekemään päätöksiä tämän asian suhteen. Taidan ihan suosilla siirtyä tässä välissä hetkeksi kotihommien pariin, alkaa muuten savu nousta korvista. Se on moro ja viettäkää mukava maanantai!