On se. Uskotteko? Ihan taisteluväsymystä välillä iskee päälle, kun on niin rankkaa. No heh, siis lahtasin omat joukkoni. Koko hiton hyökkäyskalustoni eilen. Eikä niitä ollut ihan vähän, ehei, niitä oli sen verran reippaasti että samaan joukkoon päästäkseni saan pakertaa hiki hatussa hevostalliin uutta heppaa ja kasarmille uutta jalkamiestä. Pakit tosin jäi, eihän niitä nyt hyökkäyksiin laiteta... Tämä etenkin minkalle...

Järkevämpiin asioihin. Melkein ostin vauvalle eilen bodin. Siis vain melkein, hypistelin jo käsissäni, kääntelin, katselin, tutkin. Ja laitoin takaisin telineeseen. Ehtiihän sen, tässä on melkein kaksi kuukautta vielä aikaa, tässä mikään kiire ole... Kotiin päästyäni harmitti. Miksi en ottanut sitä bodia. Hittolainen, torstaina tulee 33 viikkoa täyteen, ei tässä enää kuukausitolkulla aikaa ole. Ja taas se paniikkinappi painui pohjaan. Apua, meille tulee vauva, ja minulla ei ole sille oikeastaan mitään!

Viiden lapsen äiti sisälläni sanoo että HALOO pahvi, vauva ei aluksi juuri mitään edes tarvitse, se voi vaikka nukkua vieressä, se tarvitsee lämpöä ja läheisyyttä, vaatteita ja vaippoja, ehkäpä tutin ja tuttipullon. Minulla on muovikassillinen vaatteita. Minulla on sille tutti ja tuttipullo. Minä olen lämmin ja tahdon antaa sitä läheisyyttä, mitä hittoa minä oikein skitsoilen vähän väliä? Tiedän itse vastauksen. Minä skitsoilen, koska minun hormoonini käskee. Mokomatkin pesänrakenteluhormonit.

Tänään lähden poikien kanssa katsomaan näille vaatteita siskonsa juhliin. Samalla haen sen VAIPPAPAKETIN, niin vauvalle on KAIKKI mitä ehdottomasti tarvitsee kotiin tullessaan. On se nyt kumma kun akan pitää seota vielä tällä ikää ja tällä kokemuksella. Niin se kuulkaa on. Nyt menen ja täytän tallin uusilla hevosilla ja puran tämänkin agressioni naapurin joukkoihin. Nih!