Kun oikein hehkuttaa joulua niin pakkohan sen on iskeä naamalle. Jotain rajaa jouluiluunkin, eikö? Ja niinhän siinä sitten kävi. Aamu ja aamupäivä oli vielä silkkaa joulua, sain kirjoitettua esseen lopulliseen muotoon, lähetin palautuskansioon ja ryhdyin kuorimaan perunoita. Laittelin pyykkiä kuivumaan, nuijin lihaa ja touhasin ruokaa hautumaan huomiseksi. Kuuntelin hiljaisuutta, imuroin, järkkäilin paikkoja sieltä täältä. Nautin. Ihan kirjaimellisesti NAUTIN.

Olin siinä aamutuimaan ehtinyt soitella astmapolillekin josta ihana hoitsu valoi minuun uskoa junnun astman hoitajista numero ykkösenä tyyliin "sinä tunnet lapsesi parhaiten, ei tässä ole mitään epäselvää". Lääkemuutokset kuitenkin teki jälleen kerran omat kuvionsa eli joo, hän laittaa lääkärille puhelinajan ja jos lääkäri ei ehdi soittaa niin tuplaa lääkitys tyyliin "olen pirullinen omavaltainen äiti". Olin tietysti ehtinyt sanoa hoitsulle sen kuinka hiivatin vähän luotin junnulla olleeseen erikoistuvaan joka kyseli puhelimitse kauhuissaan montelukastin käytön perään ja kuinka hiivatin epävarma olo oli pitkästä aikaa vaikka en ole enää vuosiin sitä junnun kohdalla tuntenut. Puhelun jälkeen itketti.

Päivällä lääkäri soitti, kuunteli suunnilleen hengästyneen selitykseni junnun voinnista ja totesi että unohda kevennys lääkkeissä ainakin viikoiksi, mieluummin vaikka kuukausiksi ja tuplaa lääkkeet. Kyllä hän tietää että osa lapsista reagoi astmamuutoksiin keskittymiskyvyttömyydellä, ahdistuneisuudella ja itkuisuudella. Ei kaikki tahdo tukehtua käsiin eikä se että pienenä oli tukehtumassa tarkoita sitä että koko ikänsä koettaa tukehtua.

Ja hei, jos tuplauksia tulee nyt syksyn aikana usein niin soita, laitetaan kontrolli jo aiemmin kuin huhtikuulle. Ja miksi sitä toimivaa lääkitystä muokataan? Ei hän nyt tiedä. Ehkä siinä on joku jota hänkään ei voi tietää vaikka kuinka alan ammattilainen onkin. Junnu ja erikoistuvat, match made in heaven. Pakko myöntää, ketutti ja tuntui hyvältä yhtä aikaa ja se jos joku on vaikea yhtälö.

Ja siitähän se joulu sitten saikin osuman siipeensä. Hain speden tarhalta ja spede ei toiminut alkuunkaan kuten toivoin. Hei oikeasti, me äiditkin toivomme lastemme toimivan tietyllä tavalla! Pääsin kotiin ja prinsessa ja junnu tappeli. Kumpikin halusin yhtäkkiä mökille vaikka hetki sitten kumpikaan ei ollut halunnut ja nyt tapeltiin siitä kuka menee papan kyydillä ja kuka ukon siskon kyydillä. Että alkoi päässä kärytä.

Onneksi pappa on sellainen kuin on. Loppupeleissä junnu ja kummityttö päätyi papan kyytiin ja pappa oli enemmän kuin tyytyväinen siihen että jouduin kantamaan speden papan autosta sisälle. Siinä kaiken tohinan keskellä teini adoptiolapsen kanssa poikkesi käymään, poikkeama olisi saattanut kestää kauemmin jos olisin ollut intoutunut asiasta mutta minua risoi se että tiesin teinin olleen taas siellä eksän isällä yötä eksineen.

Lopulta kielsin kummankin lähdön ja ihan loppuviimeksi kumpikin sai lähteä. Loppupäivä menikin nautiskellen elämästä. Ihmetellen maailmaa. Vittuuntuen iskän vaimokkeen viestiin. Vastatessa tylysti. Nauttien ukon nuorimman siskon puhelusta. Hei haloo! Ensi viikon loppupuolella meillä on uusi prinssi suvussa! Voiko oikeastaan elämä olla paremmin ja toisaalta, mistä tätä pashaa nyt taas sataa niskaan?Kaksijakoinen elämä taas kerran menossa mutta so what!

Elämä on. Mielettömän hauskaa lauantaita silti kaikille! Ei maailma silti sontaa ole!