Siis ihan oikeasti hei! Otin puhelimen pieneen sievään kätöseeni yhdeltätoista, jolloin oletettavasti tunnit loppuu koulussa ja alkaa välitunti. Soitin opettajainhuoneeseen, vastaaja vastasi ja kehotti tavoittelemaan opettajia myöhemmin uudemman kerran. Kokeilin uudestaan hetken kuluttua, sama litania. Ja taas. Ja taas. Ja taas. Ja kerran vielä, suunnilleen parin-kolmen minuutin välein, kun eihän se helketin välituntikaan nyt kauaa kestä. Ja joka kerralla vastaajana toimi se sama ankea automaatti ja kehoitti soittamaan uudestaan.

Ja nyt kello on sitten kohta varttia vaille kaksitoista. Eli takuuvarmasti välitunti on ohi. Ja opettajat tunneilla. Johan nyt on markkinat, perkema sanon mä! Paljon on ollut puhetta siitä, kuinka koulun ja kodin välinen tiedonkulku on tärkeää, ja sitä varten on reissarit ja kaikki. Jotta se tieto kulkee. Sinne ja tänne. Reissarista ei vain juurikaan ole apua, jos ei se kulkeudu opettajalle suunnitellusti. Vaan lojuu siellä repun pohjalla. Ja anteeksi nyt kaikki opettajat jotka niitä lapsia omatoimisuuteen opetatte from day one. Ekaluokkalaiselta ei liene voi vaatia ehdottomaksi totuudeksi sitä, että tämä muistaa sen reissarin aamutuimaan opettajan pöytään kiikuttaa? Vai?

Prinsessalla oli viikko sitten hammaslääkäri. Koulun tiloissa. Josta laitoin opettajalle viestiä jo edellisenä päivänä siihen hiton reissariin. Jotta katsotko, huolehditko, että menee, kun ei tuo edes varmaan tiedä missä siellä koululla on hammaslääkäri. Tulos, hammaslääkäri soitti seuraavana päivänä iltapäivällä ja totesi että voi voi, kun ei se prinsessa ilmestynyt paikalle. Voi helketin kuustoista, tokaisi irkku, pitääkö tässä nyt itse sinne koululle mennä istumaan jotta prinsessa pääsee siihen samassa rakennuksessa sijaitsevaan hammashoitolaan. Reissarissa oli opettajalta viesti, prinsessa näytti vihkoa vasta tunti sovitun hammaslääkäriajan jälkeen, sieltä tulee varmasti uusi aika. Just joo.

Hammaslääkärin kanssa olimme jo sopineet uuden ajan tälle päivälle. Yhdeksi. Prinsessa tosin pääsee koulusta jo kahdeltatoista, kävelee sitten oletettavasti ja toivottavasti reippaasti kotiin jotta pääsen viemään hänet takaisin sinne mistä tuli. Typerää. Tai ainakin siltä se itsestäni tuntuu. Joten päädyinkin ratkaisuun jonka mukaan soitan opettajalle ja pyydän tätä saattamaan prinsessan hammashoitolan tiloihin ja kehoittamaan että tekee läksyt aikaa odotellessaan. Mutta kun tämä viestiyhteys toimii aivan sikahyvin, niin käteen ja reisille meni. Nyt ei auta muu kuin toivoa, että prinsessa tosiaan kävelee reippaasti ja kiikuttaa tämä takaisin.

Maailma on muuttunut aivan älyttömästi tässä kohtaa minun lapsuusvuosistani. Silloin opettajilla oli lista siitä, kellä on hammaslääkäri ja moneltako minäkin päivänä koulupäivän aikana, ja kummasti sinne meidät tökättiin kulkemaan koulusta ensimmäisen saatellut kerran jälkeen ilman että äidit saati isät joutui töissä miettimään, että muistaakohan se meidän Emmi 7v että sillä on hammaslääkäri. Minkäänlaisia reissareita ei edes tunnettu, jos oli asiaa puolin ja toisin, soiteltiin, jätettiin soittopyyntöjä ja selvitettiin asiat. Toisinaan tavattiin jopa face to face. Toista se on nyt.

Reissariin laitetaan viesti jota ei välttämättä kukaan lue, pidetään peukkuja että homma hoituu ja vahingossa joku sen viestin huomaa ja soitellaan vastaajalle joka toteaa että "kuule, ei me olla täällä nyt. voi olla ettei olla tunninkaan päästä. mutta sähän voit soitella, jos vaikka siivoaja sattuisi vastaamaan puhelimeen. josta hyvästä se saa kyllä kenkää kun tää puhelin on meidän, opettajien."

Perkema että risoo nyt. Pakko kai se on mennä sitten autoa skrabaamaan ja rukoilla että se prinsessa muistaa että tänään pitää tulla reippaasti koulusta kotiin, eikä jäädä tuijottelemaan tienposkia vaikka kuinka ilma siihen hommaan houkuttaakin. Se on moro!