Itkeä sydämesi pohjasta? Itkeä surut, pienet ja isot, itkeä kun näet toiseen koskevan? Minä en osaa. Olen joskus pienenä tyttönä osannut mutta en enää. En osaa itkeä isoja suruja, en pieniä. Tarkoittaako se, että olen tunneköyhä? Ei. Kyllä minä tunnen ja minuun sattuu. Sattuu välillä niin että sydän voisi nitkahtaa raiteiltaan mutta silti en osaa. En edes pakottamalla.

Tänään on edessä raskas päivä. Ystävämme saatetaan viimeiselle matkalleen ja minua surettaa, pelottaa ja vaikka mitä. Surettaa se, että ystävämme on todellakin poissa, että tämän rakkaimmat menettivät hänet, että he eivät saa häntä takaisin. Pelottaa kohdata se kaikki suru, pelottaa nähdä se kipu. Ja niin itsekästä kuin se onkin, pelottaa myös se mitä muut ajattelevat minusta. "Eikö tuo osaa itkeä, eikö tämä koske häneen ollenkaan, eikö hän välittänyt?"

Toisinaan minä kaipaan sitä nuorta tyttöä jonka joskus tunsin. Tyttöä joka halasi aina ystäviä tavatessaan heitä, halasi kavereita, halasi sinne ja tänne. Sitä, joka istui huoneensa lattialla ja itki kun elämä tuntui vaikealta, kun äiti oli satuttanut, kun iskä oli sanonut rumasti äidille, kun pikkusisko itki pelkoaan. Sitä tyttöä, jonka sydän murtui pieniksi paloiksi monesta eri syystä kun unelmat rikkoutuivat. Sitä tyttöä minä kaipaan monesti.

Se tyttö osaisi tänään itkeä, osaisi halata surevia, osaisi lohduttaa. Se tyttö olisi osannut itkeä oman äitinsä haudalla. Se tyttö olisi osannut itkeä isänsä vuoteen äärellä kun isää ei enää ollut. Eikä sitä tyttöä enää ole missään. Mihin se tyttö meni? Mihin se katosi ja koska tilalle tuli tämä ihminen, jonka surua ei näe kuin lähimmät. Voi kun tietäisin.

Voi kun tämä päivä olisi jo ohi.