Aloitanko hyvästä vai pahasta? Se kaikki paha on tällä hetkellä, edelleen, niin pinnalla, että ehkä vuodatan sen ensin. Olen varmasti puhunut, kerran jos eräänkin, täällä blogissa ukon serkkupojista. Siitä, joka vihasi minua yli kaiken kun aloimme ukon kanssa yhdessä olemaan, ja siitä, joka antoi mahdollisuuden ja tilaisuuden olla näyttämättä kuka minä olen. Joka uskoi ja toivoi ja antoi meidän vain olla. Se toinen serkku. 

Hänestä tuli aika pian minulle tärkeä ihminen. Minusta tuli aika pian hänelle tärkeä ihminen. Yhdessä teimme remppaa ukon ollessa töissä, huhkimme, touhusimme ja puhuimme. Olen taatusti kertonut siitäkin kuinka serkkupoika on muuttunut vuosien myötä. Mahdollisesti olen kertonut siitäkin kuinka tämä peläytti täysin teinin reilu vuosi sitten kun teini oli lapsenlikkana meidän ollessa siskon ja iskän kanssa illanistujaisissa.

Serkkupojalla on ns leikannut kiinni. On tapahtunut sitä ja tätä, serkkupojan ajatus on kulkenut paljon paljon kauempana kuin oikea elämä on ollut. Toisinaan tämän perässä on olleet tappajat, toisinaan tämä on ollut oma itsensä. Aivot ei ole toimineet kuten pitäisi, väitän mä. Pahin rotko kaikissa näissä tapahtumissa koettiin kuitenkin viime syksynä kun serkkupoika oli mennyt ja sättinyt oman poikansa maan rakoon.

Poika on 16v. Katsonut isäänsä ylöspäin vuosikausia kunnes muutama vuosi sitten poikakin totesi sen minkä me muut olimme jo nähneet; isällä viiraa ja isä ei vain enää osaa eikä tajua. Ja silti tämä tajuaa. Tämä vain tahtoi "kouluttaa pojasta kovan". Miltä mahtoi tuntua teini-ikäisestä pojasta kun isä koulutti? Ei nyrkein, mutta sanoin, rankemmin kuin ketään koskaan ikinä missään pitäisi "koulia". Sen tapahtuman alla oli jo serkkupojan meillä käynti, siis se teinin totaalipeläytys.

Olen ymmärtänyt, ymmärtänyt ja huokaillut. Olen ajatellut omaa siskoani ja aikaa jolloin tämän elämä räjähti käsiin. Olen koettanut elää sen mukaan että serkkupoika on sairas. Kaikki ei toimi. Olen sietänyt, sietänyt ja sietänyt. Ukko on sietänyt, sietänyt ja sietänyt. Toinen serkkupojista on käyttänyt meitä varaventtiileinään, ihan kuten oikein onkin, sillä hänkin on yrittänyt, yrittänyt ja yrittänyt saada perspektiiviä oman isoveljensä touhuihin.

Eilen koko korttitalo kaatui. Sitä en muista, olenko koskaan kertonut oman äitini toilailuista. Olenko kertonut kuinka tämä ajoi kännissä pitkin poikin ainakin kolmesti, todennäköisesti useamminkin. Kuinka ekalla tiedossani olevalla kerralla soitin itse, 16-vuotiaana, poliisit tämän perään. Tuolla kertaa poliisit ei häntä tavoittaneet. Kuinka toisella tietooni tulleella kerralla tämä suistui tieltä, koiramme lensi auton kattoikkunasta johonkin mihinlie lepikkoon, siskoni reisi leikkautui, onneksi, vain pintakerroksiltaan auki saaden lääkäriltä useamman tikin silauksen ja serkkutyttöni vietti sairaalassa useamman päivän lyötyään päänsä niin pahasti että koko pää turposi koripalloksi.

Kolmannella kerralla äiti ajoi onneksi yksin eikä, onneksi, osunut kehenkään. Tuolloin poliisi noukki hänet ojasta johon hän oli autoineen päätynyt. Minä sain tietää tapahtumasta siinä kohtaa kun äiti soitti aamulla putkasta päästyään minulle. Taisin olla tuolloin 20 (?) tai jotain sillämain sillä muistaakseni odotin teiniä. Yhtäkaikki, rattijuoppous on yksi halveksittavimpia tekoja ikinä minun silmissäni.

Eilen. Ukon nuorempi serkkupoika soitti ukolle. Kuulin jo ukon äänestä että joku on vialla. Koska teini oli kanssani leipomassa juuri tuolloin ei ukko sanonut mitään ääneen. Etsi vain netistä jotain uutista jota ei löytänyt ja minä totesin tälle samantien että voin jo melkein arvata. Teini höristi kuuloaan, tietysti, ja seurasi jopa pihalle tupakalle kuullakseen lisää mutta emmehän me siinä mitään puhuneet. Minä ehdin jo olettaa että serkkupoika on ampunut jotakuta sillä sekään ei enää tänä päivänä yllättäisi.

Serkkupoika on ajanut skootteritytön päälle. Kännissä. 2,7 promillen kännissä. Keskiviikkona. Olin sattumoisin lukenut kyseisen uutisen jo aiemmin sekä aamulehdestä että iltasanomista. 2,7 promillea. Se skootteri. En voinut kuin kiittää taivaisiin siitä että skootteria ajanut tyttö on singahtanut nokkapellin kautta ojaan. Se skootteri. Entä jos tyttö olisikin takertunut jostain kohtaa kiinni? Raahautunut auton alla? Se skootteri.

Tunne ei ole laantunut tippaakaan eilisestä, ei tippaakaan. Olen niin pyhää raivoa, vihaa ja halveksuntaa täynnä että juuri nyt en pysty edes ajattelemaan kuinka serkkupojalla ei ole kaikki kunnossa. EN pysty. Hän MELKEIN tappoi jonkun lapsen. Tajuaako hän, hän MELKEIN tappoi jonkun lapsen. Hänen oma nuorimmaisensa on suunnilleen samaa ikää, samaa ikää kuin tyttö jonka hän MELKEIN tappoi.

Minun lapsistani osa on suunnilleen samaa ikää. Ja yksi lisäseikka; minä en tiennyt että hän on menettänyt korttinsa jo KAHDESTI viimeisen kahden vuoden aikana rattijuoppouksien takia. En tiennyt. Olen varsin tietoinen siitä että aina, kun hän on voinut paremmin, hän on kulkenut omalla autolla. Ajanut ihan itse. Siis oikeasti. Hän MELKEIN TAPPOI jonkun lapsen. 15v on LAPSI. Voi tätä vihan, halveksunnan ja kiukun määrää. 

Koetan olla ajattelematta koko asiaa mutta en voi. Silloin aikanaan kun äiti ajeli kännissä minä pystyin jotenkin antamaan anteeksi tälle. Nyt tuntuu etten pysty edes ajattelemaan anteeksiantoa. Ja toisaalta, mikä minä olen anteeksiantamaan. En minä ole Jumala. Ja silti. Miten on voinut!!! Saako lyödä? 

Ukko kysyi minulta myöhemmin illalla että onko tämä nyt se jolla serkkupoika saadaan tahdonvastaiseen hoitoon. Totesin että ei. Tämän pitäisi oikeasti kantaa mukanaan asetta jolla ampuisi "äänien riivaamana" muutamaa ohikulkijaa niin ehkä sitten se hoito onnistuisi. Rattijuopumus ei ole mikään syy saada hoitoa yhtään mihinkään eikä se ole edes syy pakkohoitoon. Tsiisus. Tiedän, tiedän, älkää silti sanoko että minun pitäisi olla vihainen yhteiskunnalle ja sille hoidolle mitä se tarjoaa.

Oikeasti. Miten pakotat aikuisen miehen hoitoon jos ei häntä lukita sinne? Miten pakotat aikuisen miehen nielemään lääkkeitä joita hän ei katso tarvitsevansa? OIKEASTI? Olen niin vihainen ja kihisen kiukusta niin että voisin räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Miten ihmeessä tämä kaikki on voinut tapahtua, miten ihmeessä ihmisestä jolle lapset oli aiemmin maailman tärkein asia on voinut tulla ihminen joka MELKEIN tappaa jonkun lapsen?

Ehkä koetan päättää tämän postauksen tästä kaikesta kiukusta, vihasta ja halveksunnasta huolimatta positiivisiin ajatuksiin. Eilinen työpäivä oli ihana! Ihanat pikkuykköset. Voi kuinka sielu lepäsikään luokassa, voi kuinka sielu lepäsikään kun kävellä köpöttelimme heidän kanssaan läheiselle päiväkodille, voi kuinka sielu lepäsikään kun keräsimme roskia koulun pihasta, voi kuinka sielu lepäsikään kun istuimme ruokailussa.

Oli kuin kotiin olisi mennyt, miinus kaikki kärhämöinnit joita omat tenavat harrastaa. Kun homma toimii se toimii kuin junan vessa. Aapista, sanelua, tehtäviä, keskusteluja merestä, sorsista, joutsenista, titanicista ja se retki. Kotiin lähettäminen, uudelleen aapista puolelle ryhmälle, sanelua, tehtäviä ja omassa mielessä ihastelua siitä kuinka pitkälle syksystä on edetty. Jokainen osaa lukea! Jokainen osaa kirjoittaa! He ovat oikeasti valmiita tokalle luokalle.

He ovat merkinneet minut sydämiinsä, jopa ne hankalat, ja minä olen merkannut heidät sydämeeni. Ihanaa. Pelkkää ihanuutta. Sen ihanuuden päälle oli virtaa kuin pienessä kylässä joten ei liene ihme että kotona touhasin teinin avustuksella 550 kaneliässää kolminkertaisesta mimmin taikinasta tuosta vaan. Ei liene ihme että väsymys ei päässyt kiusaamaan. Ja sitten tuli se uutinen jota ne toivonut mutta ei nyt mennä enää siihen.

Ehkä koetan pitää tämän positiivisen, ihanan ajatuksen ihanista pikkuykkösistä. Siirryn aamu-uutisten pariin ja toivotan hyvää lauantaita kaikille. Se on moro.