Vähiin käy, päivät siis. Enkä nyt tarkoita raskautta, vaan koiravanhusta. Olen nyt jonkin aikaa katsellut vanhuksen menoa ja näköä ja kappas, nisätulehduksenhan se sille taas on tarjonnut. Eilen aamupäivällä sain sitten viimeinkin otettua puhelimen käteeni ja soitettua eläinlääkärille. Soitin paikalliselle, pirteä vastaanottoapulainen vastasi ja kertoi eläinlääkärin olevan paikalla vasta maanantaina. Jostain kumman syystä, vaikka en tilannetta niin akuuttina pitänytkään, en voinut jättää asiaa maanantaihin. Soitin siis toiseen eläinlääkäriin.

Ei vastausta. Soitin kolmanteen, tiedote kertoi eläinlääkärin olevan paikalla tiistaina seuraavan kerran. Loppujen viimeksi sain puhelinnumeron päivystävälle eläinlääkärille, selitin tilanteen vastaanottoapulaiselle joka totesi lääkärin tulevan iltapäivällä ja asian hoituvan ihan puhelimitse, siis reseptien laiton apteekkiin. Mikä lie johdatus, kun kysyi että olenko varma ettei ole kohtutulehdus. Oireet ihan samat kuin viime keväänä jolloin koiralla oli nisätulehdus eli ei. Selvä pyy, rouva soittaa uudestaan iltapäivällä paikalla olevalle eläinlääkärille joka laittaa sitten reseptin apteekkiin.

Miten lie jäin sitten kunnolla keskittyneesti koiraa katsomaan. Ja miten lie se koiruus itsekin tajusi että mamma tahtoo nähdä kunnolla sen, kun tuli viereen kieppumaan. Istahti viereen ja nousi kotvan päästä ja kas, lattiaan jäi ruskeaa möhnää. Pimpsastahan sitä, tihkutteli. Kohtutulehdus. Selvä tapaus. Ja uudestaan soittamaan. Eläinlääkärille, ei vastausta, toiselle, ei vastausta, kolmannelle jolle jätin sitten jo soittopyynnön. Loppu viimeksi soitin kasvattajalle joka totesi saman kuin itse olin todennut. Jep, sehän se. Lääkäriin sun on se saatava.

Eipä siinä sitten, uudestaan vaan soittelemaan, loppujen lopuksi sain jälleen pirtsakan vastaanottoapulaisen kiinni joka totesi sitten saman kuin minä ja kasvattaja. Lääkäriin. Paikalla tunnin ajan iltapäivällä, matkaa parikytä kilometriä ja kahden pienemmän lisäksi kolme hoitolasta paikalla. Logistiikka klikkaa... Kuinka ollakaan, naapurikuntaan on avattu uusi pieneläinklinikka. Numeroa ei saa netistä eikä oikein muualtakaan vielä, mutta hänellä se on. Sain ajan parin tunnin päähän, ja sain vielä hoidettua serkkupojankin haun niin että mukaan ei tarvinnut ottaa kuin omat pienet ja hoitosisarukset.

Jo kotona tein päätöksen jonka perustin kasvattajan kanssa puhuttuihin hoitovaihtoehtoihin. Leikkausta ei tehdä, lääkkeillä lähdetään kokeilemaan. Hyvin epätodennäköistä että tuon ikäinen rouva selviäisi edes nukutuksesta. Eläinlääkäri totesi saman kuin mekin, antoi piikin tulehduskipulääketta, toisen antibioottia ja valtavan laatikollisen lääkkeitä. Messevän laskunkin sain, 160 euroa, josta yli puolet oli lääkkeiden hintaa. Ja tuo määrä lääkkeitä on vasta kymmenelle päivälle, kontrolli silloin ja lisää lääkkeitä loppuhoidoksi. Eli kaiken kaikkiaan 2-4 viikkoa mennään lääkityksellä.

Selvisi samalla sekin, että jatkossa jokaisesta juoksusta mikäli niitä edelleen tulee, rouva aloittaa antibioottikuurin estona. Mikäli siis toipuu. Leikkauksestakin mainitsi, kerroin kantani ja lääkäri piti ikiunta realistisimpana vaihtoehtona. Tai kuten hän asian ilmaisi, eutanasiaa. Hassua muuten, heti vastaanotolle päästyämme lääkäri katsoi koiraa ja tuumasi minulle, "tämäkö se kunnioitettavaan ikään ehtinyt harvinaisuus on, hänellä ei ole koskaan ollut niin vanhaa tanskandoggia hoidettavana". Tämähän se, tosin kasvattajallakin oli vietetty edellisen pentueen erään rouvan 10v päivää juuri edellisenä päivänä.

Koska irkku hahmottaa monet asiat parhaiten prosentteina, kysyin toipumisprosenttia. Lääkäri jarrutteli eli sanoi heti että läheskään kaikki ei toivu ilman leikkausta, mutta antoi silti rouvalle toipumismahdollisuudeksi 70 prosenttia. Sen verran alussa tulehdus ja monta hyvää merkkiä ilmassa. Eli ei ripuloi (tämän todisti eläinlääkärillekin kakkaamalla vastaanottohuoneen lattialle), ei oksentele ja herkkupalat kelpaa. Tärkein hyvä merkki on kuitenkin kuulemma vuoto, eli ei jää mätä sisään seisomaan.

Elämme siis epävarmuuden aikoja. Mies tuumasi minulle jo illalla, että kyllä hän sen sitten vie jos lopettaa tarvitsee, tietää miten kova pala se minulle tulee olemaan. Eilenkin lähti kuskiksi ihan varmuuden vuoksi, koska emme tienneet palaammeko koiran kanssa vai ilman. Ainoa oikeasti helppo asia tässä on se, että minulla on selvät suunnitelmat valmiina sille päivälle kun koiruus vaihtaa hiippakuntaa. Ei tarvitse miettiä mitä sille tehdään ja missä. Koiruus tuhkataan ja saa viimeisen leposijansa itselleen niin rakkaan ison koivun juurelta mökiltä. Jopa appi, joka on kovin jyrkkä mökin pihan kaivelun suhteen, on jo aikoja sitten luvannut että koivun juureen saa kuopan kaivaa koiruuden tuhkaa varten.

Ensi viikonloppuna mies menee mökille. Vaikka tuo ei koirista pidä, hän sanoi sen jälleen eilen minkä niin monesti ennenkin. Ei hän vanhaa rouvaa vihaa, itseasiassa, vanha rouva on ainoa koira jota hän tässä maailmassa kunnioittaa. Ainoa koira joka hänen mielestään meille sopii. Mikäli koiruus ei lähde toipumaan ensi viikon aikana, mies aikoo ottaa sen mukaansa mökille. Viimeisen kerran nauttimaan paikasta jota tämä rakastaa.

Se mitä eniten odotin eilisen lääkärireissun jälkeen, oli pisteliäät sanat mieheltä lääkärikulujen suhteen. Niitä ei tullut. En lue pisteliäisyydeksi sitä, että mies sanoi minulle kotona illalla, että kallis on koira. Ihan kuten eläinlääkärikin tuumasi, että lääkkeiden hintaa katsoessa sitä toivoisi tuonkin olevan puudeli. Mutta minkäänlaista kritiikkiä siitä, että tahdon vielä antaa koiruudelle tilaisuuden toipua ei kuulunut. Sen verran se illalla vielä sanoi että hän tietää kuinka vaikeaa minulle tulee olemaan tuosta luopuminen. Vanhan rouvan jälkeen ei tule uutta, ei senkään takia, etten usko että toista minulle samanlaista koiraa koskaan vastaan kävelee. Ei tuollaista, ei tällaista yhteyttä kuin meillä rouvan kanssa on.

Nyt lähden rouvan kanssa ulos. Lääkkeet on otettu jo tälle aamulle.