Tuntuu päivät menevän ja se on hyvä se, menisikin syksy hujauksessa ohi ja talvi mielellään samaa kyytiä. Irkku ei ole talvi- ja vielä vähemmän syksyihminen. Jaiks! Ei paljon lohduta edes ajatus siitä, kuinka ihanaa on polttaa kynttilöitä pimenevien iltojen tahtiin (se onkin ainoa hyvä juttu syksyssä) eikä se kuinka kaunista on kun maa on valkoisena talvella (ainoa hyvä puoli siinä sitten puolestaan). Oikeastaan ainoat hyvät jutut syksyssä ja talvessa jotka edes hieman tuovat iloa on tiput. Ja kurre.

Lintulaudalla on elämää enemmän kuin koko maassa yhteensä, niin väitän. Eilen katselin kun talitintit, varpuset ja pari punatulkkua lehahtelivat laudalle, maahan, viereiseen pensaaseen, omenapuun oksille ja taas laudalle. Selvästi touhua häiritsi ajoittain paikalle pöllähtänyt harakkapariskunta, joka hääti tipuset maasta raakkumalla ja leyhyttelemällä siipiään. Harakkapariskuntakin oli tosin aseeton oravan tultua paikalle, tipuset sen sijaan uskaltautuivat paremmin lähistölle oravan aikana. Kovin on koko katras kesyyntynyt kun irkun loikkimiset ovessa ei häiritse porukkaa, sen sijaan tenavien ja ukon kulkeminen saa koko parven lehahtamaan vauhdilla orapihlaja-aidan suojiin.

Naapurin katti vaan koettaa ajoittain vaania saalista pensaiden suojissa. Sen verran tuokin on viisastunut, että irkun pamauttaessa paikalle katti lähtee livohkaan ennen kuin ehdin edes hus sanoa. Ja hyvä niin, eräänkin kerran olen tuntenut itseni vähintään aivovaurioiseksi kun olen huitonut rappusilla ja tiellä ohikulkijat ovat ihmetelleet mitä tuo akka tuolla riekkuu kun missään ei näy ketään. Muutenkin lintujen touhun seuraaminen saa aina mieleen Inan ja sen kuinka tämä tuijotti tipuparvea rappusilla istuen ja selvästi ihmetellen mikä koko homman juju on. Koskaan Ina ei tipuja ajanut takaa, fiksu hurtta.

Sen sijaan Ina oli vähemmän fiksu aina talvisin kun lapsille rakennettiin iso lumimäki pihaan. Jatkuvat kiellot mäen kaivamisesta kaikuivat kuuroille korville, Ina suorastaan odotti koska käännät selkäsi ja sinne, kamala kaivuunopeus ja ähäkutti-ilme päälle kun käännyit takaisinpäin. Inan ikävä on muuttanut muotoaan, enää se ei ole ainoastaan kipeää tekevä mötti sisällä vaan siihen on sekoittunut hellyyttä, lämpimiä muistoja ja sellaista hassua kaipuuta kun tietää ettei johonkin voi palata. Ukko on heikkona hetkenään todennut ettei pysty kuvittelemaan irkkua koko loppuelämäänsä ilman tanskandoggia. Ehkäpä sitten kun osa lapsista on lentänyt pois kotoa ja talo on tyhjempi irkun sylissä tuhisee pieni koiravauva. Tai no, pieni ja pieni, Inakin oli aikuisen kissan kokoinen kun irkku tuon kotiin kantoi.

Syksyn pimeinä iltoina irkku ajattelee siis usein Inaa. Sadekeleillä, auringon paisteessa. Inaa ja mitä Ina olisi juuri tuolloin tehnyt. Kuinka olisi juossut pikapissalle sateen ropistessa tai istunut rappusilla irkun jalan vieressä tuijottamassa lintulaudan elämää. Painanut päänsä irkun jalalle olkkarissa vinkkinä siitä, että ruoka-aika on käsillä. Tuijottanut syvälle silmiin häntä heiluen huomautuksena siitä, että vesikippo on tyhjä. Ja samaan aikaan kun haaveilen että vielä joskus sen pikkuisen koiruuden saan elämääni, mietin, voiko yksikään koira täyttää sitä Inan paikkaa. Muistelen tarkkaan miten Inan aikanaan koulutin, miten tuon kanssa toimin että sain siitä niin täydellisen sielunkumppanin itselleni. Onnistunko minä toiste yhtä hyvin?

Inan kasvattaja on luvannut, että sitten joskus jos ja kun, hän katsoo minulle parhaan kasvateistaan. Sen, joka on eniten Ina. Mutta eihän sitä voi tietää pennusta. Ja ei, en usko että yksikään on silti kuin Ina. Välillä mietin, tahdonko edes yrittää uudestaan, entä jos petyn, entä jos hämmästyn, entä jos. Mutta toisaalta. Vain yrittämällä voi tietää. Silti, kyseessä on yritys joka kestää seuraavan lähemmäs kymmenen vuotta ainakin toivottavasti, joten minun on oltava valmis myös siihen, että kaikki ei menekään niinkuin tahtoisin ja rakastamaan silti.

Hulluja mietteitä, kyseessä on kuitenkin vain eläin eikä elämänkumppani, mutta jotenkin, vastuu kestää koko eläimen eliniän ja ehkä kuitenkin on hyvä ajatella asiaa ennakkoon. Eikö?