Eilen. Illalla. Ei auttanut vaikka kuinka koetin olla luja ja kova ja vaikka mitä. Itku tuli, kun puhuimme ukon kanssa koiruudesta. Minä en edelleenkään ymmärrä, miten kauan minä tulen koiraa ikävöimään. Kuinka kauan se saa minut itkemään. Ja miksikö en ymmärrä? Koska minä en koskaan ikinä milloinkaan itke! En mistään, se ei vaan kuulu jotenkin minuun. Mutta koiruudesta, siitä olen itkenyt jo luultavasti pienen järven verran.

Sanoin ukolle siitä, kuinka monesti minulle tulee sellainen olo, että haluaisin hypätä autoon, ajaa koiruuden kasvattajalle koiria katsomaan. Kuinka en uskalla, sillä pelkään, että näen siellä koiran, joka muistuttaa minua Inasta, koiran, jonka haluan mukaani. Meille kun ei enää koiraa voi ottaa. Tai voisi, mutta järkevää se ei ole, ei niin kauan kun junnu on talossa. Kuka sen surun kestäisi siinä vaiheessa, jos junnu allergisoituisi ja koirasta joutuisi luopumaan.

Ina on edelleen kotona. Ei minusta ole sittenkään viemään tuota mökille. Jotenkin, jollain hullulla tavalla, tunnen lohdulliseksi sen, että koiruus on kirjahyllyn päällä, lähellä minua, vaikka eihän tuo siellä laatikossa enää ole. Meneekö kuolleet eläimet taivaaseen? Tätä mietin monesti lapsena, ja jotenkin sitä olen ajatellut nytkin monesti. Meneekö ihmiset taivaaseen? Uskonasioita, minä uskon että menee, ei nyt välttämättä taivaaseen, mutta johonkin. Johonkin jossa on jo kaikki muutkin jotka ovat kuolleet.

Irkulla on kummallisen vakavia aatoksia. Mikä lie, totinen torvensoittaja-tuokio. Se on moro! Lähden kebabia hakemaan nälkäiselle sakille. Laiskana äitinä. Nih!