Siellä on satanut lunta. Voi sanonko mikä! Eipä tuo kai muuten haittaisi mutta auto(i)ssa on alla kesäkiekot. Voi rähmä sanon mä! No, ehkäpä tuosta selviää, asteet on kuitenkin niin kiikunkaakun nollan pinnassa että oletusarvoisesti voisi kuvitella lumen olevan lähinnä räntää, ainakin ulkorappusilla se on ihan sitä kosteaa loskaa joka sulaa samaa tahtia kuin on tullutkin. Jännitysmomentti tälle aamulle luvassa siis, jei! Ja se lumiharjakin on vielä hankkimatta autoon, jei jei jei!

No, itse asiaan. Eilinen työpäivä oli kertakaikkisen mainion loistava, etten paremmin sanoisi! Ihan ensin, lapsi ei ollut nollannut itseään loman aikana vaikka pahoin sitä pelkäsinkin. Toisaalta, se paha päivä lienee vielä tälle viikolle tulossa eli olisiko se sitten tänään, mene ja tiedä. Mieluummin ei, minä näet havahduin yöllä siihen, että niskoissa naksahti kun käänsin päätäni. Varsinaista särkyä ei ole, eikä jäykkyyttäkään, mutta jonkinasteinen varoittava turtumus vaivaa oikeaa puolta harteista. Ei kiva. Sylipaini ainakin olisi kiva välttää.

Työpäivä itsessään kulki kuin juna raiteillaan. Siis silloin kun ne junat kulkee. Ennen kuin ehdin kunnolla edes huomata olikin jo iltapäivä ja lapsi lähdössä kotiin. Onneksi olin varannut itselleni erinäisen määrän tekemistä iltapäivälle joten vielä hämmentävämpää oli huomata kellon ehtineen puoli neljään joka tarkoittaa käytännössä sitä että työaikaa on jäljellä vajaa kymmenen minuuttia. Tokihan käytin sen ajan hyväkseni ja tyhjensin opehuoneen tiskikoneen.

Joka olikin sitten ehkä se koko päivän MAINIOIN hetki sillä rehtori paukahti juttusille. En tiedä, olenko muistanut mainita, mutta rehtorimme on innokas ja vauhdikas naisihminen. Hänen oli vain ihan pakko tulla sanomaan, että on juuri kuullut kuinka hyvin lapsella onkaan mennyt tuloni jälkeen ja siis iso kiitos sinulle siitä että tulit ja otit haltuun. Se kiitos tuli kyllä niin sydämestä ja niin puuntakaa, että likeltä piti ettei muumimukit saaneet kyytiä näpeistäni. Mitä sellaiseen sanot, ole hyvä? Sopertelin lähinnä vastaan että eipä mitään, ihan hyvinhän tuolla on mennyt.

On pahat päivät ja on hyvät päivät, mutta hyvinhän tuosta on alkanut koululainen sukeutua vaikka aina toisinaan sitä koululaista ei näykään. Niin, jos tarkkoja ollaan niin olin juuri pari tuntia aiemmin huomannut jotain perin hämmentävää josta mainitsinkin työkaverilleni; lapsi ei ollut kertaakaan koko päivänä huutanut luokassa "EI" eikä tavaratkaan ollut saanut kyytiä yhtä ainoaa kertaa. Siis OHO! Koulutöitäkin oli tehty tunneilla sama määrä kuin muu luokka, miinus se ääneen lukeminen (tavujen) johon lapsi ei ole edelleenkään suostunut kertaakaan.

Aivan erikoisesti rehtori ilahtui kun kerroin lapselle uudesta taktiikasta jonka otin käyttöön ennen syyslomaa. Jos hommat ei tunnilla maita niin aina niitä voidaan jäädä tekemään kaksin koulupäivän päätyttyä ja muiden lähdettyä kenen kotiinsa, kenen iphen johon lapsikin yleensä siirtyy. Lapselle se iphen siirtyminen kun on tärkeä juttu joten koulupäivän päätteeksi tehtävät hommat ei todellakaan tätä innosta. Lapset, totesi rehtori, tuo on aina niin hyvä keino niihin, kiitos ihan oikeasti vielä kun tulit ja olet saanut lapsen toimimaan. Niin, siis tosiaan, eipä kestä.

Mutta pakko se on myöntää, että jos kohta kiitokset on tässä lämmittäneetkin pitkin tätä lyhyttä aikaa jonka olen ehtinyt tuolla olemaan töissä niin kyllä nämäkin lämmitti mieltä. Tuolla, ainakin vielä, tuntuu olevan vallalla kovinkin toisen tekemistä kunnioittava linja ja jotenkin yhteishenki on lähinnä positiivinen. Tai sitten olen vielä niin uusi tulokas, etten ole nähnyt ja kuullut kaikkea, mene ja tiedä sitäkään. 

Kotiuduttuani olikin ohjelmassa pikainen kauppareissu, sen perään touhasin vauhdilla ruoaksi kalapuikkoja ja ranskalaisia ja siinä samalla pilkoin palan lihaa, ruskistin sen ja nakkasin hautumaan pataan. Perään touhasin valkosipuliperunat paistamista vaille valmiiksi joten tänään ei pitäisi joutua ainakaan kauaa odottamaan ruokaa kotiuduttuaan. Keittiön siivoilua, pyykkien kaappeihin viikkailua, televisioa, kutimia. Siinä se ilta sitten menikin.

Tänään liene edessä normityöpäivä enkä usko että se koti-iltakaan juuri eroaa edellisistä. Hieman tässä olen kyllä koettanut tuumia sitä, maltanko ajella työmaalta suoraan käymään tokmannilla sillä oikeasti, autoon tarvitsisi ehkä hakea se lumiharja. Tuon kärryn ehdottoman huono puoli on korkeus, arvatkaapa vaan yletynkö puhdistamaan tuulilasia parkkikiekolla? No en tod! Eilen aamulla tuulilasi oli jäässä ja sitä jäätymistä hoitelin lähinnä pitämällä autoa käynnissä useamman minuutin ennen kuin suuntasin tien päälle.

Vaan jaa. Luulenpa, että siirryn kutrejani kuosittamaan. Se on siis moro ja viettäkää kivakivatiistai!